maanantai 9. toukokuuta 2016

Toka vika

  Toiseksi viimeinen viikko työharjoittelua käynnistyi. Mulla on kaksi tehtävää tekemättä, mutta saan ne kyllä tarvittaessa raavittua kasaan näiden kahden viikon aikana, jos haluan pelata varman päälle. Tai sitten jätän ne hamaan tulevaisuuteen. Juuri tällä hetkellä en jaksa niistä stressata. Kyllä ne tehtyä tulee, ennemmin tai myöhemmin.

  Perjantaina mulla oli ihanin ratsastusreissu miljoonaan vuoteen! Repäisin testiksi vielä liikkeelle ihan nakupellenä (hevonen! En itse sentään! Thank god...) eli ilman satulaa/ratsastusvyötä/yhtään mitään varmistelevaa ja vaikka asian jo etukäteen arvasin, niin hämmästyin kyllä jälleen kerran tuloksia. Edellisen kerran menin täysin ilman satulaa noin puoli vuotta sitten ja muistan sen huteran tunteen, joka mulla oli kokoajan. Kiersin vain pienen lenkin tallin ympäri, koska tuntui siltä, etten pysy kyydissä. Perjantaina tehtiin pitkä maastolenkki vuoden ihanimmassa säässä, eikä mitään vaikeuksia pysyä selässä! Mentiin melko jyrkkiä ylä- ja alamäkiä - no problem. Tosin me vaan käveltiin, mutta ensimmäistä kertaa tuli fiilis, että vaikka jonkun laukkapyrähdyksen ottaisinkin, niin selässä pysyttäisiin.

  Musta on ensiarvoisen tärkeää, että pääsen itse kokemaan ratsastamisen konkreettisia hyötyjä, jotta osaan niitä siirtää eteenpäin muillekin. Sekä teoriassa että käytännössä. Näin suuri tasapainon parantuminen (tai mun tapauksessa palautuminen) tuli kieltämättä itsellekin vähän puun takaa.

  Viime viikolla yhtenä päivänä pääsin myös pomppaamaan muutaman pikkuesteen yli ja siinä taas lävähti päin näköä tuo hyppäämisen hankaluus. Mä tiedän, rakkaat vanhat heppaystävät, jos olisitte olleet katsomassa, olisitte kuolleet nauruun yhtä varmasti kuin meikäläinen meinasi delata lämmön vuoksi. Se on vaikeeta, järkyttävän vaikeeta, mutta niin oli koko tämä ratsastuksen aloittaminenkin. Joten ehkä se siitä, kun sitkeästi vaan jaksaisi yrittää. Olen jo varmaan sata kertaa maininnut, ettei mun pää kestä pelkkää sileän vääntämistä, joten pitääkseni motivaation yllä, tarvitsen myös puomeja, kavaletteja ja pieniä esteitä.

  Huomenna on elämäni ensimmäiset vyökokeet, ja olen siinä kunnossa tällä hetkellä, että uskallan lähteä yrittämään. En yhäkään samassa kuin ennen sairastumista noin kuukausi takaperin, mutta sen verran palautunut, että mun pitäisi (uskoakseni) siitä selvitä. Jos fyysinen puoli ei ihan ole kunnossa, niin ei ole psyykkinenkään. Tuskin pystyn esilletuomaan "periksiantamattomuutta" ja "lannistumatonta henkeä", mutta nyt mennään näillä ja ensi kerralla ihan muilla. Esikoiseni nappasi itselleen omissa vyökokeissaan kolme natsaa lisää, ja olen pelkästään siitä niin ylpeä, että balanssi pysyy plussalla, vaikken itse saavuttaisi yhtään mitään.

  Äitienpäivälahjaksi sain mitsin :D Siihen on hyvä treenata potkuja ja lyöntejä kotonakin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit