Sain aika tarkalleen vuoden ja 5 kuukautta pelätä, koska SE tapahtuu. Ja kun aika kului eikä sitä tapahtunut, tuli kai jonkinlainen valheellinen tunne omasta pystyväisyydestään. MS-tauti muistaa muistuttaa ja palauttaa jalat maan pinnalle. Tai oikeastaan sen pinnan alle. Syvään mutaan, jos tarkkoja ollaan.
Sain täystyrmäyksen. Uskon vahvasti, että oirekorostuma johtuu viime päivien lämpimästä säästä. Kevään ensimmäiset lämpimät ovat pahimmat, kun elimistö ei ole yhtään tottunut ja lämmönsäätely on täysin jumissa. Siihen päälle vajaakuntoisuus ja 6h jalkojen päällä töissä, niin PAM! Oirekorostuma pamahti päälle ja mahdollisimman väärässä tilanteessa, valitettavasti.
Lasten ja ponien kanssa maastossa. Lenkki tehtynä, paluu kohti tallilla. Tai oikeastaan ollaan jo lähestulkoon pihassa. Kaksi helkkarin pyöräilijää tärähtää ponien näkökenttään juuri metsästä aukealle tullessa. Juuri samalla hetkellä kun saan vihdoin astuttua viimeisen puunjuuren yli maastolenkin aikana. (Olin pistänyt lenkin aikana merkille, ettei toinen jalka nouse ihan yhtä vikkelästi ja jouduin todella keskittymään ja tekemään ylimääräistä työtä varmistaakseni jalan nousun.) Tapahtuu siis tietynlainen "irtipäästäminen".
(Tää on yksi niitä asioita, joita tarveen on vaikea ymmärtää. Kokeile! Kävele. Et joudu kiinnittämään siihen sen suurempaa huomiota. Minäpäs joudun. Jokaikisen askeleen joudun "tekemään". Keskittymään siihen, että muistan sen nostaa irti maasta. Joudun tekemään sekä fyysistä työtä että aivotyötä jokaisen askeleen eteen. Jos en sitä muista, kompastun. Ja varsinkin, jos joudun tekemään tavallista huolellisempaa työtä. Juurikin maastossa ja esim. puomityöskentelyssä maasta. Puomit ja kavaletit pyrin viimeiseen asti kiertämään itse, juuri kyseisestä syystä.)
Ja samalla hetkellä mulla oleva johtoponi hypähtää sivullepäin yllättyessään pyöräilijöistä. Se ihan aavistuksen tönäisee meikäläistä toisella lavallaan. Yhtä aavistuksen kuin jos nyt vähän tökkäisin sua sormella. Mun tasapaino katoaa totaalisesti ja kaadun maahan ponin jalkoihin. Hetkellinen kaiken kadotus. Kaadut kuin spagetti maahan pystymättä kontrolloimaan sitä millään muotoa.
Mulla on vielä riimunnarussa poni, johon en luota. Se ei ole tehnyt mitään ansaitakseen mun luottamuksen. Tunti on kuitenkin tavallinen ratsastuskoulun tunti, joten selässä on ihan tavallisia asiakkaita. Ei erityisratsastajia.
Siinä on ihan muutaman sadasosan täysin musta aukko. Ensin näkyy talli, sitten yhtäkkiä mustaa ja sitten nurmikkoa. Tajuan kuitenkin, että mulla on riimunnaru yhä kädessä, mutta ajattelin, että poni on varmasti jo häipynyt tallille paniikissa. Ratsastajatyttö todennäköisesti makaa seuraavassa kurvissa ja poni karauttaa tallin pihaan. Ja todennäköisesti näin olisikin tapahtunut, ellei jostain olisi taas laskeutunut Harmoniatallin hevosten uskomaton luonne. Sen sijaan, että poni olisi saanut paniikkikohtauksen, "leader down! Äkkiä pakoon ja lujaa!", se jähmettyi kuin jääveistos. Se oli osittain mun päällä, koska se on osunut toisella takasellaan mun nilkkaan (ja sivuloikasta päätellen ja meikäläiseen osumisesta, mä olen todellakin joutunut suoraan ponin jalkoihin, mutta se on osannut asetella jalkansa hevoselle tyypilliseen tapaan - osumatta ihmiseen.) Onneksi saan sen verran nopeasti kasattua taas itseni (nämä tasapainohäiriöt ovat onneksi hyvin nopeita; tulevat ja menevät yhtä äkillisesti), että ehdin ylösnoustessani nappaamaan vielä jonon seuraavan ponin kiinni, koska tilanne tuli sille ihan yhtä yllättäen ja sen ajatuksena oli ilmeisesti ottaa vähän etäisyyttä ennenkuin kääntyy varmistelemaan, että mitä oikein tapahtui.
Mutta vitsit mä olin raivona. Meinasin ensin purkaa raivoni niihin pyöräilijöihin, mutta tajusin onneksi ennenkuin sen tein, että mä olen vihainen MS-taudille. En kenellekään muulle. Ilman MS-taudista johtuvaa äkillistä tasapainon menetystä, tilanteessa ei olisi ollut yhtään mitään. Poni olisi yhäkin hätkähtänyt pyöräilijöitä, mutta vaikka vähän väistikin osuen meikäläiseen, ei se olisi normaalin ihmisen tasapainoa hetkauttanut millään lailla. Kosketus oli niin kevyt. Mutta siihen tilanteeseen se oli liikaa.
Koska jouduin kasailemaan omaa henkistä egoani, jota rusenneltiin taas vaihteeksi sairauden toimesta, en tajunnut selittää tilannetta ratsastajille. Luulen, että ainakin se mun ponin ratsastaja pelästyi tilannetta, ehkä seuraavakin. Kaksi muuta ponia oli onneksi metsän puolella "turvassa" ja voi olla, ettei niillä ratsastajilla ole mitään hajua koko tilanteen tapahtumisesta.
Sain kotona vielä kunnon itkupotkuraivarit. Koin itseni sanan varsinaisessa merkityksessä vammaiseksi ja etten ole oikeutettu enää toimimaan tässä työssä, koska en pysty varmistamaan asiakkaiden turvallisuutta omien rajoitteideni takia. Minä, jonka kuuluisi olla ketjun vahvin lenkki noissa tilanteissa, olenkin se heikoin lenkki, joka omilla puutteillaan aiheuttaa vaaratilanteen asiakkaille. Sitä en pystynyt nielemään.
Tiedostan eläväni (liikaa) tunteella, joten hetken mielijohteesta nappasin tkd-reppuni mukaan ja painuin isännän kanssa salille - murskatusta itsetunnosta, särkevästä nilkasta ja laahaavasta jalasta huolimatta. Tarkoitus oli alunperin olla kuunteluoppilas Mestarin vetämissä treeneissä, mutta jokin marttyyrifiilis "vedetään nyt kaikki sitten kunnolla läskiksi kerralla" sai kuitenkin vetämään sen puvun päälle ja raahautumaan riviin. Ja olen ehdottoman tyytyväinen, että sen tein. Nimittäin treenien jälkeen tunsin itseni vahvemmaksi, kuin kertaakaan aikaisemmin. Vammaisuuden tunne hävisi kauas Siperiaan, kun kaikesta väsymyksestä, särystä ja moukaroinnista huolimatta löin ja potkin niin paljon kuin lähti. Tajusin, että tarvitsin juuri tämän kokemuksen paikkaamaan kolhaistua omanarvontuntoa. Yhtenä hetkenä olin säälittävä vammainen paska, jonka paikka ei ole työelämässä eikä varsinkaan hevosten parissa, mutta treenien jälkeen siitä tunteesta ei ollut tietoakaan. Olin takaisin geimeissä tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä, rajoitteilla joiden en anna haitata omaa tekemistä ja elämistä.
Ja vielä poniin palatakseni. Vaikken ole aikaisemmin sille antanut mahdollisuutta, se osoitti tänään, että on siinäkin ainesta. Vaikken ihan täysin tyytyväinen olekaan sen reaktioon, niin kaikesta ennakkokäsityksestä huolimatta, se ei paennut paikalta. Joka on mun mielestä äärettömän tärkeää, varsinkin jos kysymyksessä olisi ollut erityisratsastajat. Ironista sinänsä, että juuri pari päivää sitten sanoin jollekin, että mun pitäisi antaa yleensäkin hevoselle toinen mahdollisuus, eikä tuomita sitä ensimmäisen perusteella. Se tapahtui mm. Sinin ja Faustin kanssa. Ensimmäisestä löin niille leiman "ei kelpaa" päähän, mutta molemmat ovat tosissaan lunastaneet paikkansa mun silmissä. Ehkäpä mä alan siis tätäkin ponia tarkastelemaan vähän toisessa valossa, koska selkeästi siinäkin on ainesta. Ainesta, jota en ole huomannut, koska en ole antanut sille mahdollisuutta.
Minäkin siis opin eilen jotain. Jos joskus luopuu kovapäisyydestään ja ehdottomuudestaan, saattaa nähdä jotain aivan uutta ja yllättävää. Ja joskus sitä voi tulla jopa niin suurissa määrin, että se muuttaa asiat lähes päälaelleen. Sini, tuo ruma, hajuton, mauton, mitäänsanomaton hiirulainen, on kohonnut mun kaikkien aikojen hevosten TOP vitoseen. Heti mun omieni taakse. Yhdessä Kaisan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti