Eilen skippasin illan tkd-treenit järkevänä vetona loppuviikkoa ajatellen. Kiuruveden viikonloppu painaa vielä jonkin verran. Huomasin sen ratsitunnilla taas aika radikaalisti. Taekwon-do on kuitenkin astetta raskaampi, joten luulen (tai oikeastaan tiedän) tehneeni järkivedon.
Sopivasti käytiin lyhyesti viikonloppuna anomaliaakin (raajapuutos, epämuodostuma jne), ja itse olen saanut käteni kanssa melkoista oppia siitä nimenomaan ratsastusta ajatellen. Jos joku ei vielä tiennyt, niin tässä se tulee: on ihan hemmetin vaikea luopua yhtäkkiä yhdestä avusta kokonaan! Lisäksi vielä tuntiprutkut ovat niin fiksuja, että käyttävät tilannetta siekailematta hyväkseen päästäkseen helpommalla :D Jos tämä oma tilanteeni olisi pysyvä, alkaisin välittömästi kehittelemään itselleni toimivaa ohjaviritelmää, sekä jotain tehostamaan tarvittaessa oikeaa pohjetta. Huomasin myös eroja hevosten välillä... Kaisa käytti tilannetta hyväkseen selkeästi enemmän kuin Sini ja Asterix ;)
Ja Kaisasta puheenollen, on myös huomattu, että mitä huonompi päivä mulla on ja mitä huonommin ratsastan, sitä paremmin hevonen toimii. Kun taas Sinin kanssa on toisinpäin. Muita en ole niin pystynyt vertailemaankaan.
Muuten, tässä käsipuolena elellessä tarvitsee aika-ajoin apua toisilta. Mutta miksi se apu pitää aina pyytää? Miksei sitä juurikaan koskaan tarjota?
(Faustia kutittaa ja Erkki yrittää venyä)
Ilmeisesti Erkki ei ihan ylettynyt haluttuun kohtaan, koska Faust tuli vielä pyytämään multakin että "etsä vähän viittis?" No tottakai viitsin! Propsit Erkille sitkeästä yrittämisestä! Kyllä kaveria pitää auttaa <3
Onko ehkä niin että olemuksesi huokuu pärjäämistä, eikä siinä avuliaaksi tohdi ryhtyä, jollei pyydetä. Mä puolestani olen niin säälittävä, että innokkaimpia avuliaita saa hätistellä.
VastaaPoistaNo onko näin? Sulla saattaa kyllä olla tuossa pointti... Mutta silti mä diggaan ihan pimeesti, jos joku joskus kysyy tarviiko apua :)
VastaaPoista