Muutaman kierroksen keventely tuntuu maratonilta. Happi loppuu eikä hengitys kulje. Aurinkokin paistaa ja lämpöä on yli 20 astetta. Tuntuu pahalta. Tekisi mieli lopettaa samantien, mutta ei pysty antamaan periksi, koska maailman paras nelijalkainen. Ja koska tunnin lopussa on toivottavasti palkinto kaikesta tästä taistelusta (kylläkin jostain mielen syvyyksistä tulleen uhkailun ja kiristyksen kautta, mutta toivottavasti se tulkittiin pilkkeenä silmäkulmassa).
Siitä siis tämän tekstin otsikko. Syvältä se oli. Kaisa tietty on mahtava eikä hevosessa ole yhtään mitään vikaa, mutta oma olotila oli from hell. Oikeastaan pieniä positiivisia pilkahduksia tunnin aikana tuli. Välillä, ihan joskus ja jouluna, saan vahingossa kiinni Kaisasta ja hoksaan sen periaatteen millä se toimii. Itse käytän ilmaisua "nappaan kiinni". Ja se pysyy siinä hetken, kunnes taas syystä tai toisesta menetän sen tunteen. Ja jään taas odottamaan koska saan uudelleen "napattua kiinni".
Lopputunnista hypättiin muutaman kerran. Siitä se helvetti taas aukes. Kaikella kunnioituksella itseäni kohtaan, jokaisen hypyn jälkeen päällimmäisenä oli fiilis siitä, että tämä on eläinrääkkäystä. No, ehkä se oli vähän ylidramatisoitunut tunne, mutta rehellinen kuitenkin.
Se on liian nopeatempoista tässä kohtaa. Mun huonosti johtavat hermoradat ei ehdi mukaan hyppyyn. Mun pitäis jotenkin pystyä suorittamaan hyppy lähestymisestä alkaen hidastettuna, niin saattaisin saada kaikki kehon osat mukaan ja olla menettämättä pakan hallintaa. Varsinkin aamupäivä, lämpö ja väsymys on romuttava yhdistelmä. Tämä on ensimmäinen ongelma.
Toinen on se, että en hahmota ponnistuspaikkaa. Mulle iskee hirveä paniikki 3-4 askelta ennen estettä, koska mulla ei ole hajuakaan mihin ollaan tulossa. Koska estekorkeus on pieni, niin periaatteessa ei pitäisi ottaa stressiä siitä mihin hevonen tulee - se pääsee kyllä yli vaikka paikaltaan, takaperin tai päällään seisten. Mutta me päästään ongelmaan yksi - en ehdi mukaan sitäkään vähää, jos mulla ei ole aavistustakaan mistä hyppy lähtee. Ja siinä kohtaa mun aivot vääntää sen eläinrääkkäykseksi (itseruoskinnan kautta).
Olen tottunut siihen, että työ tehdään lähestymisessä ja sitten jäädään odottamaan. Simppeleimmillään. Mutta kun ei osaa ja pysty tekemään sitä työtä, niin paniikkiratkaisut puskevat esiin. Damn you Heidi!! Ei tartte sanoa, oon todella armoton itselleni. Tiedän sen.
Tuntiratsut on monesti niin kaiken nähneitä ja -kokeneita, että pitäis vaan antaa niiden hoitaa. Mutta kun itsellä on se luonteenpiirre, että kaiken on oltava aina omissa käsissä loppuun asti, niin vaikeaksi menee.
(Ja jos joku jäi miettimään tekstin aloitusta - että mistä sillä nyt taas hitsas kiinni, niin siitä, että mua ärsyttää joidenkin ihmisten tapa nähdä kaikki asiat vain omilla silmillään. Ollaan maailman napa, on vain omat toiveet/halut/vaatimukset ja unohdetaan kaikki muut siinä ympärillä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti