Suokkiruunalla käydessäni on istuminen viimeinen asia mikä on mielessä! Näillä ratsastuskerroilla haluan vain ja ainoastaan täyden fyysisen ja psyykkisen hyödyn maastoilemalla ilman satulaa ja humputellen ne askellajit, jotka sattuvat sen päivän olosuhteissa onnistumaan. Ja silloin on aivan sama vaikka seisoisin selässä päälläni! Tai no, oikeastaan haluan rentouttaa lonkankoukistajia ja muutenkin välillä taekwon-do -treenin jälkeen huutavia reisiä. Voin vakuuttaa, että kun edellisenä päivänä potkit puolitoistatuntia yoppareita ja dollareita aina vaan uudestaan ja uudestaan, niin lonkankoukistajat vaikertaa. On hyvä päästä iskemään vastapalloon hevosen lämmön ja liikkeen voimin. Tekee oikeasti todella hyvää!!
Jossain kohtaa kun ehdin, jaksan ja blaa blaa, vien itseni kyllä ihan ratsitunnillekin. Ensimmäisenä suuntaan erään mulle jo nuoruusvuosina paljon tunteja pitäneen opettajan silmän alle. Sen pidemmälle en ole vielä suunnitellut. Toisaalta houkuttaisi käydä kokeilemassa alta pois se yksi ykköstason vammaisratsastusrata ensi vuoden aikana ja jos se tuntuu hyvältä, niin voisi kokeilla mitä luokituksessa sanotaan. Tai sitten vaihdan lännenratsastukseen ;)
Tänään olin neuropsykologisissa testeissä kokeilemassa kolisevatko ne kaksi ainoaa minimaalisen pientä aivosoluani koskaan yhteen. Taisivat ne pariin otteeseen kopsahtaa, koska kokonaisuutena testit menivät tällä kertaa paremmin kuin kolme vuotta sitten. Lisäksi mielialatesteistä tuli rutkasti vähäisemmät pisteet kuin viimeksi (eli parempi tulos. Mitä vähemmän pisteitä, sen parempi). Selitin sen yhdellä sanalla neuropsykologille: hevoset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti