tiistai 30. elokuuta 2016

Pelko ratsailla

 Kerron teille nyt tilanteesta, jolloin olen pelännyt hevosen selässä. Ja paljon. Ehkäpä jopa maustettuna ripauksella kuolemanpelkoa. Voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta näin jälkeenpäin en muista toista tilannetta, jolloin olisi ratsailla pelottanut yhtä paljon. Jännittänyt kyllä, mutta ei suoranaisesti pelottanut.

  Mulla oli aikanaan yksi mahtava hoitsu (muiden joukossa). Eletään vuotta 1993 ja meikä on jotain 14 ikävuoden pintaan. Poniratsastaja, joka on juuri ottamassa pieniä askeleita hevosten suuntaan. Mauno oli mun ensimmäinen ihan virallinen yksärihoitsu. Ja sairaan iso, peräti 163cm (mua naurattaa yhäkin, kuinka MUKA jättiläinen tuon kokoinen eläin oli! Poneihin tottuneena se ainakin tuntui jättiläiseltä).



  Taustatietoina ei oikeastaan tarvita muuta kuin se, että Mauno oli aikanaan kilpaillut kenttää (nopeus) ja välillä sillä vähän hitsaili kiinni. Yhtenä päivänä me oltiin kävelemässä maastossa ja oltiin jo tulossa kotia kohti. Mua oli visusti kielletty menemästä sen kanssa laidunpellolle, koska siellä kenttähevosen veri saattoi hiukkasen kuohahtaa. Joten me tultiin laidunpellon viereistä metsäpolkua kotiinpäin, niinkuin aina ennenkin. Huomasin polulta, että ponitunti on samaan aikaan hyppäämässä maastoesteitä laidunpellon reunassa. Me oltiin jo tultu reilusti portaiden ja ylöshyppyjen ohi (jotka siis suuntautuivat pellolta suoraan metsäpolulle, jossa me käveltiin) kun yhtäkkiä sieltä karautti poni jompaa kumpaa estevaihtoehtoa ylös.

  Mauno lähti kuin rusakko makuulta. Jotenkin mä aavistin sen heti, kun kuulin ponin meidän takana ja luulen, että se mun ohjien salamannopea keräily ja tietynlainen jännittyneisyys oli osaltaan hevoselle signaali lähteä. Eikä siinä mitään, että se lähti, mutta kun se lähti, niin sitä ei niin vaan pysäytettykään... Vedin, revin, riuhdoin, temmoin, sahasin - ihan kuin kuolaimet olisi kivessä kiinni. Heitin toisen ohjan pois ja yritin kaksin käsin vetää kaikella käytettävissä olevalla voimalla toisesta ohjasta sen päätä mun polveen. Hevosen pää, niska tai kaula ei kääntynyt milliäkään. Ei oikeasti milliäkään! (Tämä taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun oikeasti tajusin kuinka vahva eläin hevonen on.) Ja siinä kohtaa tiesin, että mulla ei oo mitään tehtävissä täällä selässä. Koitan siis vain pysyä kyydissä, koska tallin pihaan se menee ja siihen se myös pysähtyy. Mutta ei ennen sitä.

  Eikä tässäkään vielä mitään. Hevonen ei sätkinyt pomppinut, loikkinut tai muuta, se meni vaan h-e-l-v-e-t-i-n kovaa, joten tiesin ettei tässä muuten oo mitään hätää...PAITSI:

  Autotie. Meidän pitää mennä autotien yli. Vaikka se on hiekkatie, niin siinä on kuitenkin liikennettä. Ja polulta tultaessa on puskia, latoa ja muuta näköestettä sen verran, että näkyvyys molemmille on huono. Tai sanotaan yllättäinen. Noin kaks metriä ennen tienylitystä on sekä ratsukolla että autoilijalla mahdollisuus nähdä toisensa. Ja Mauno tulee (mitatulla) kahdeksan metrin kenttälaukka-askeleellaan tuli perseen alla... Ja koska mulla on aina huono tuuri, niin sieltä on pakko tulla auto.



  Olin ihan varma, että sieltä tulee auto samaan aikaan kun hevonen karauttaa tien yli ja tulee ruumiita. Ensinnäkin tulee hevosruumis, mikä kauhistutti mua eniten. Mä tapan jonkun toisen hevosen, romutan jonkun säippärin auton (selviääköhän se sisällä loukkaantumatta?) ja...niin muuten, taitaa siinä vauhdissa ja tällissä lähteä itseltäkin henki. Tai ainakin on kaikki paikat irti-poikki-katki, kun tämähtää siinä vauhdissa kovaan tiehen. Kaikkea siinä ehtikin ajatella, kun hevoselle ei pysty tekemään mitään ja matkaa on kuitenkin edessä ennenkuin tallin pihaan päästään.

  Luulin, että muistaisin loppuikäni sen sydäntä puristavan tunteen kasvavan mitä lähemmäksi tietä tultiin. Muistan miettineeni sitäkin, että onko parempi laittaa silmät kiinni ennen tietä, että kolari tulee "pimeästä" eikä sitä ehdi näkemään, vai onko helpompi saada se sekunnin murto-osan väläys kun tömähtää.

  Tällä kertaa kukaan ei kuitenkaan sattunut autoilemaan juuri sillä hetkellä. Se hetki, kun mä tajusin sen, että yli tultiin ja "still going strong". Se helpotuksen tunne mikä valahti koko tytön läpi, oli niin totaalinen. Mä en tappanutkaan tätä hevosta!! Nyt voi hyvillä mielin odottaa, että heppa karauttaa tallin pihaan ja pysähtyy siihen.

  Niin siinä tapahtuikin. Tosin villittiin ainakin kentällä käynnissä oleva tunti  tullessamme, mutta se nyt oli odotettavissakin. Sen verran ehdin näkemään, että jokunen koni kentällä intoutui pukkilaukkaan, mutta pudonneista ratsastajista ei ole tietoa. Todennäköisesti kavion kopse on kuulunut kovalla pohjalla jo pitkältä, joten tunnillaolijat ovat osanneet vähän varautua tähän yllätysmomenttiin. Ja tunninpitäjän toteamus: "jaahas, Maunohan se sieltä taas..." Juupa juu, Maunohan se. Taitaa tallilla olla vieläkin tallessa yhdet soikioiksi vääntyneet kuolainrenkaat todisteena siitä, että kun Mauno lähtee, niin se menee maaliin asti, vaikka kyydissä olisikin isommalla haballa varustettu raavas mies.

  No, lopussa oli kuitenkin ilmeisen itseensä tyytyväinen heppa, kun oli saatu päästeltyä vähän höyryjä pihalle parin päivän tylsän kouluratsastelun merkeissä. Ja tokihan kyseisen soikiokuolainrenkaan vääntäjän piti tulla siihen irvailemaan, että "eksää oo kuullut, että tallin pihaan tullaan yleensä käynnissä, heh heh hee". Juu en oo! Tai ehkä oon, mutta ihan pääsi unohtumaan! Tosin hän jos kuka tiesi kyllä varsin hyvin, että meikäläisellä ei oo ollut asiaan siinä tilanteessa minkäänlaista sananvaltaa.

                               (Loimi oli niin likainen ja ruma, että Maunosta tuli lammas...)

  Pönttöpää oli pönttöpää loppuun saakka. Katkaisi jalkansa riehuessaan pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen. Smaugilla on kuitenkin hyvin vahva paikka mun sydämessä. Tallissa me tultiin ihan sikahyvin juttuun! Omistajakin kävi sanomassa mulle yhdessä vaiheessa, että "Maunosta on tullut niin aurinkoinen sen jälkeen kun sä aloit sitä hoitaan" ja niin siitä tulikin. Sen jälkeen kun oli ensin yrittänyt purra, potkia ja runtata seinään. Mutta meikäläinen oli maassa vähän kovempi luu kuin ratsailla ;) Joinain päivinä sen kanssa ei ollut ratsaillakaan mitään ongelmia ja välillä oli sitten joitain ylläolevan kaltaisia pieniä sattumuksia. Mutta koskaan en pudonnut! Kerran oli hemmetin lähellä, mutta tää hölmö jähmettyi paikalleen separit saatuaan, joten pääsin takaisin satulaan käymättä kentän pohjan kautta. Yksi hyppy tai edes askel lisää, niin olisin ollut maassa. Ehkä hänen ylhäisyytensä päätti sittenkin armahtaa meikäläistä.

                                                (Me ulkoilemassa vuonna 1993)




2 kommenttia:

  1. Wow. Osasin niin samaistua lukemaani. Hienosti kirjoitettu ja toi myös mieleen samanlaisia muistoja parinkymmenen vuoden takaa :O Sitä tuohon aikaan teininä saikin pöllöillä aikalailla (ja oppi). Nykyään kun tuntuu, että lapset/nuoret ei saisi tehdä mitään :/ Liityin lukijaksi, kurkkaa säkin meidän blogi - yhdessaoppien.blogspot.com

    VastaaPoista
  2. Moikka, tullaan vierailulle :)

    VastaaPoista

Hae tästä blogista

Suositut tekstit