Yksisarvinen ratsailla

  (Katsotaan riittääkö kärsivällisyys tuottaa romuläppärillä tekstiä tämän yhden kerran. Tekstiä pulppuaa ja se pitäisi päästää ulos. Kuvia ei tältä koneelta ole laittaa.)

  Minä olen hyvin tunteella elävä persoona. Kuulemma vähän liikaakin, sanoi avosopparilla psykologi aikanaan. Eli kun ärsyttää, niin sitten todellakin ärsyttää ja kun menee hyvin, niin todellakin menee hyvin. Elän kaiken sisälläni hyvin vahvasti, vaikkei se ulospäin monesti näykään.

  Viime aikoina on kieltämättä ollut sitä negatiivisen fiiliksen ratsastelua, josta otsikkokin on temmattu. Meikä on ollut niin sarvi otsassa ratsailla, että siinä on jäänyt huomaamatta monia tärkeitä asioita. Kun tunti on mennyt vaan omien ajatusten kanssa taistellessa ja vääntäessä, on ratsastukselliset asiat jääneet noteeraamatta.

  Esimerkkinä viimeiset kolme tuntia, jotka olen mennyt kaikki samalla, mutta mulle ennestään tuntemattomalla hevosella. Havahduin oikein itsekin toisen tunnin jälkeen yhden heppakaverin kanssa jutellessa, että mullahan ei ole hajuakaan koko hevosesta. Kaveri kysyi vähän small talkina, että millanen se hevonen on ja mä tajusin, etten osaa vastata oikein mitään. "Raaka". Mutta mitä muuta? "Ööö, suomenhevonen...". Näin sen odottavan ilmeen kaverin kasvoilla; "Kiva? Reipas? Laiska? Kamala? Kerro nyt jotain!"

  MUTTA KUN MÄ EN TIEDÄ!!! Mun tunnit on menneet niin itseni kanssa vääntäessä, etten oo ollenkaan ehtinyt tutustumaan hevoseen. Koska se on vielä raakilevaiheessa, niin järjellä kyllä pystyn ymmärtämään, että se on enemmän menossa kuin mudassa, epätasapainoinen jne. Menee kaikki askellajit kyllä. Mutta se millainen se hevonen pohjimmiltaan on, on jäänyt täysin huomaamatta.

  Onneksi sain ennen kolmatta tuntia vähän purettua sitä kertyvää mustaa ainesta sisältäni. Selvästi rennompi ja positiivisempi fiilis sai aikaan myös sen, että mä vähän kuuntelin ja tunnustelin sitä hevostakin. Ja yllättäin siellähän on nahan ja karvan alla ihan kohtuullisen kelpo heppa. Vaikka se on vielä hyvin vähän työstetty, niin sehän yrittää ihan hitosti! Ei aina ehkä ymmärrä tai osaa toteuttaa, mutta kokoajan kuulolla ja valmiina yrittämään. Ei ollenkaan sellainen umpimielinen pönttöaivo, joista on aikojen saatossa kertynyt kokemusta. Koska olin itse enemmän läsnä ratsailla, aukeni hevonenkin mulle ihan uudesta näkökulmasta. Muovisesta leluhepasta kuoriutui ihan oikea hevospersoona. Ei mua henkilökohtaisesti sykähdyttävä, mutta olen varma, että siitä tulee vielä ihan kelpo peli. Valmiimpana se ehkä jopa saattaisi sykähdyttää, who knows. Mutta raakileisiin mun mielenkiinto ei riitä pidemmässä juoksussa tällä hetkellä.

  Haluaisin oman hevosen. Sellaisen, jonka selkään on aina mahtava mennä. Joka pitää mun herkästi kuolevaa motivaatiota yllä pelkällä olemisellaan. Ehkä jonain päivänä mulla on se kolmas oma :) Tässähän se menee haaveillessa.