Vammaisratsastuskilpailut

  Ekat takana. Mitähän niistä nyt sanois. Omista ajoista on niin kauan aikaa, että paljon on tapahtunut kisasaralla. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin se uskomaton yhteishenki, mikä oli läsnä koko kilpailujen ajan.

  Ainakin näissä vammaisratsastuksen kilpailuissa henki oli huippu! Kaikki iloitsivat toisten suorituksista vilpittömästi, tsemppi ja me-henki oli aivan uskomattoman tiivis.

  Ja kelatkaa kuinka kovia tyyppejä noi on, kun tulevat tallille ja ratsastavat hevosella, jota eivät ole koskaan nähneetkään 20 minuutin verkka-ajalla kouluradan! Ja (tämä jatkuu vielä)... kukaan ei laita hevosen piikkiin yhtään mitään! Kertaakaan en kuullut rutinaa hevosesta tai minkäänlaista negatiivista. Jos jollain ei joku kohta radasta oikein onnistunut, niin se laitettiin omaan piikkiin eikä hevosen. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain selittää kuinka "huono hevonen oli tänään alla". Oikeasti, respectit kaikille kilpailijoille!!

  Sitäpaitsi siellä vedettiin ihan huikeita prosentteja radoista! Yli 70:ntä prossaakin. Lainahevosella, yhdellä kädellä, ilman jalkojen käyttöä, näkövammaisena nämä repivät noita tuloksia!

  Henkilökohtaisesti mua lämmitti suuresti useammankin kilpailijan meikäläisen kosiskelu. Mullekin olisi kuulemma tilaa radoilla, ja kysyttiin koska hyppään sekaan kouluaitoihin. Tai hiekkalaatikkoon, niinkuin itse tykkään sanoa omalla kohdallani.

  Hyvät kisat, ihanat ratsastajat, kivat hevoset, mahtavat tukijoukot ja kilpailujen mahdollistajat. Ei mulla muuta. (Sori, hirveä kiire, en ehdi etsiskelemään kuvia tai bloggaamaan pidemmin)