tiistai 5. syyskuuta 2017

Opettajuudesta

  Pystytkö heittämään lapsuudesta ja/tai nuoruudesta parin hyvän opettajan nimet? Oliko ne kivoja opettajia vai hyviä opettajia? Ehkä ne olivat enemmän kivoja...? Ei lapsi välttämättä tiedä mikä on oikeasti hyvä opettaja.

  Aikuisempana sitä seuraa paljon tarkemmin. (Vai olenko se taas vain minä?) Ja varsinkin vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutuksen myötä taas vieläkin tarkemmin. Ei enää riitä, että opettaja on "kiva" - sen täytyy myös pystyä antamaan oppilailleen jotain. Jollekin riittää enemmän, toisille vähemmän, mutta minä vaadin ihan hirmuisesti. Varsinkin diagnoosin jälkeen kaikessa kognitiivisessä tyhmyydessäni mulle pitää pystyä kertomaan mitä pitää tehdä, koska ja miksi, varsinkin silloin kun en itse pysty sitä päättelemään.

        (http://educationalandissue.blogspot.fi/2014/10/what-makes-good-teacher.html)

  Mulla alkaa olla jo sen verran kertynyt tuota ratsastuskokemusta, että osaan punnita ratsastuksenopettajan opettamista monelta kantilta. Automaattisesti pistän jo merkille tiettyjä asioita uuden opettajan opetustyylissä. Varsinkin ns. pintaa syvemmälle menevät ohjeet korvamerkkaan välittömästi. Pienet ja hyvin pitkälle näkymättömissä olevat asiat sekä niihin puuttuminen saa meikältä pitkän plussarivistön.

  Eri ihmiset kaipaavat erilaista opetusta. Olen useasti miettinyt täytyykö adaptoitua jokaiselle kelpaavaksi, mutta tullut siihen tulokseen, että se on sula mahdottomuus. Olen hyväksynyt sen, että kaikilla ei ole mulle annettavaa eikä mulla ole kaikille annettavaa. Eikä sitä tarvitse hampaat purren yrittää tarjotakaan. Jos ei toimi, niin ei toimi. Tarvitsen tietyntyylisen opettajan oppiakseni itse, ja ymmärrän, jos joku muu tarvitsee jonkun muunlaisen kuin minä oppiakseen.

  Olen joskus täälläkin maininnut, että itse tarvitsen opettajan, joka käy ns. positiivisesti päälle. Laittaa puskemaan kohti omia ylärajojaan painostamatta kuitenkaan liikaa. Saamatta aikaan epätoivoa, koska tehtävä on liian haasteellinen onnistuakseen. Olen kasvanut kovassa ja kurinalaisessa koulussa, josta on väistämättä jäänyt jälkiä itseenikin. Toisaalta olen nähnyt ja päässyt kokemaan myös täysin erilaisen, pehmeän lähestymistavan ja ollut kieltämättä aika ihastunut siihenkin: "voiko tämän oikeasti tehdä myös näin?". On eri asia olla pehmeä kuin lepsu. Lepsut, haastamattomat, motivoimattomat, (kuvainnollisesti) eri kieltä puhuvat lentävät itseltäni romukoppaan.

         (https://www.slideshare.net/Ernestatete/professionalism-at-workplace-by-ernest-muhirwa)

  Sitä vastoin rautainen ammattitaito yhdistettynä lähestyttävyyteen ja saman kielen puhumiseen saa kyllä ainakin minusta itselleen oppilaan. Olen tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen Niihama Ridingin opettajiin, jotka joutuvat silloin tällöin silmäilemään mun räpellystä. Kaikkein eniten pystyn hyötymään Tyttelin tunneista. Se puhuu juuri sitä kieltä mitä minä ymmärrän (johtuen varmaan hyvin pitkälti samoista kasvumaisemista) ja toisaalta osaa "ratsastaa maasta" silloin kun mä en itse siihen syystä tai toisesta pysty. Esimerkiksi viimeisin tunti oli itseltäni aivan horroria. Mikään ei onnistunut, mikään ei mennyt perille, mulla oli vaikeata ihan kaiken kanssa. Harvoin on niin kädetön olo hevosen selässä, mutta nyt oli. Tytteli ohjeisti koko tehtävän läpi kädestä pitäen; mitä tehdään missäkin kohtaa milläkin pohkeella ja milläkin ohjalla, missä kohtaa kannattaa tasapainottaa hieman hevosta lisää, jotta saadaan lisää sujuvuutta ja hups, lopputulos oli juuri täydellinen. Se käytännössä ratsasti maasta sen tehtävän mulle läpi - mä vaan toimin sen käsinä ja pohkeina siellä selässä. Mun täytyy tunnustaa, että noin vahvaa kokemusta en ainakaan äkkiä muista koskaan aiemmin saaneeni. Ja se saa katsomaan ylöspäin. Katson harvoja ihmisiä ylöspäin, mutta nyt katson. Toinen katse lähtee Harmoniatallin suuntaan. Siinä on kaksi ihmistä, joiden neuvoilla uskaltaa ratsastaa vaikka kallion reunalta tyhjyyteen ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin.

  Kun on päässyt seuraamaan näiden kahden tekemistä, niin tietää millaiseksi haluaa itsekin joskus tulla. Mutta se kestää, siihen menee aikaa eikä lopputulos ole varmastikaan yhtä täydellinen kuin näillä kahdella. Mutta jos joskus sinne lähimaastoon edes yltäisi.

                                         (http://mojmira.blogspot.fi/2015/06/)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti