sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Apina (näe Ghost)

(Alkuhuomautus: Apina selässä muuttui tämän postauksen kuvissa aaveeksi, sillä en löytänyt ainuttakaan apinaa tai edes apinaa muistuttavaa olioo Picmonkeysta.)

  Sanon aina, että psyykkisiin rajoitteisiin on paljon vaikeampi löytää ratkaisuja kuin fyysisiin. Olen sitä mieltä sekä ohjaajan että ratsastajan ominaisuudessa. Voisi ehkä karkeasti arvioida, että 30% minun omista haasteistani on fyysisiä ja 70% psyykkisiä.

  Vuoden 2017 huipennukseksi MS kävi hieman räpläämässä johtoja vetäen ne hetkeksi melkoiseen umpisolmuun. Solmuun, joka ei auennut edes pettymyksen kyynelillä.

  Tämä (vielä hetken) kuluva vuosi on ollut melkoista alamäkeä, kääntyen loppuvuotta kohden ihan huikeaksi nousuksi! Ennen viimeistä ratsituntia sattui alla olemaan useampikin joko hyvä tai jopa erittäin hyvä tunti, joten kerrankin menin itseluottamuksella varustettuna viimeiselle ratsastustunnilleni, jossa aiheena oli esteradan ratsastus. Meidän oli ilmeisesti tarkoitus koota kaikki syksyn aikana hiotut taidot yhteen ja päräyttää rata viimeisen tunnin kunniaksi.

  Vielä pari kuukautta takaperin olisin epäillyt kyvykkyyttäni suoriutua kokonaisesta esteradasta, mutta viimeisten tuntien myötä olin vihdoin alkanut uskoa siihen, että pystyn yhden radankin kyllä suorittamaan. Varmaan ensimmäistä kertaa koko diagnoosiaikana menin tunnille sillä asenteella, että "mä niin tuun naulaan tämän!". Alla paras mahdollinen ratsu, hyvä ja luottavainen fiilis - mikä muka voi mennä vikaan?!?

  Joopa joo. Naulasin. Syvälle mutalammikkoon väärinpäin. Sillä ihan kaikki voi mennä vikaan.


  Mulla on aina se hemmetin MS-apina selässä. Jokaikisellä ratsitunnilla se käy vähän sörkkimässä, ilkkumassa tai muuten ärsyttämässä, mutta kun yrittää antaa sen säätää omiaan ja keskittyy itse omaan tekemiseen, niin kyllä se välillä rauhoittuu pelkäksi kyytiläiseksikin. Mutta aina silloin tällöin se ottaa musta niskalenkin. Jyrää täysin alleen. Pudottaa selästä ja valtaa itselleen koko tilan.


  Huomasin heti selkään hypättyäni, että kaikki ei ole nyt niinkuin normaalisti on. Löysin kuitenkin syyn siihen ja päätin yrittää olla välittämättä asiasta. Ehkä jo tässä se apina pääsi hieman kasvamaan. Mun sisäinen luottamus alkoi horjua, jolloin apina huomasi tilaisuutensa tulleen?

  Heti ensimmäisessä verkkahypyssä meillä oli pakka aivan sekaisin Blondin kanssa. Tai ei, vain mulla oli pakka sekaisin enkä osannut kertoa Blondille mitä tehdään, joten sekin hämmentyi vähän tilanteessa, kun jätin sen täysin yksin.


  Me ei saatu yhtään verkkahyppyä onnistumaan. Meillä oli aivan kaikki palaset hukassa. Enkä mä osannut ratkaista ainuttakaan ongelmaa mitä meillä oli. Tajusin ja tiedostin, että nyt ei toimi mikään ja nyt jälkiviisaana mun olisi pitänyt reagoida heti toisen verkkahypyn jälkeen ja pyytää opettajalta apuja. Mutta kai mä sitten idioottina ajattelin, että on se nyt jumalauta kumma jos mä en selviä yhdestä pienestä verkkapystystä itsekseni. Unohdin siinä tilanteessa täysin mun kognitiiviset hankaluudet ja niiden itseluottamusta syövän vaikutuksen.


  Jokaisella yrityksellä se apina kasvoi vain isommaksi ja isommaksi. Jokaisella (epäonnistuneella) hypyllä luotin aina vain vähemmän ja vähemmän siihen, että pääsen edes suurinpiirtein kelvollisesti esteestä yli. Näin jälkikäteen luulen, ettei edes opettaja tajunnut sitä kuinka suurissa vaikeuksissa olin. Olisin tarvinnut maastaratsastamista, rautakankiapua, mutta se ei ehkä näkynyt tarpeeksi päällepäin enkä osannut sitä siinä tilanteessa pyytääkään.


  Sitten se apina paiskasi mut kanveesiin (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti). Mulle iski aivan totaalinen lukko päälle. Ja siinä kohtaa peli oli menetetty. Viimeisin hyppy oli ollut kaikista vähiten katastrofi (eli siihen pystyi juuri ja juuri hypyt jättämään), joten en vaan saanut enää itseäni liikkeelle tekemään lisää verkkahyppyjä okserille. Mikään ei enää muuttanut sitä tosiasiaa, että menetin itseni jälleen kerran apinalle. En uskonut enää hetkeäkään, että pystyn pääsemään yhdenkään esteen yli. Jokainen este oli kuin Himalaja, jolle kiivetä. Not able.



  Ja kun itse sen tajusin, että tämä oli nyt tässä, niin en pystynyt estämään pettymyksen kyyneleitä vierimästä. Tai suorastaan suihkuamasta. Musta tuntui, että se hemmetin apina nielaisi koko hevosenkin. Ei ollut enää mitään. Ei ainuttakaan hyppyä enää eikä sitä rataakaan. Kaikki edellisillä tunneilla hankitut hyvät fiilikset oli nykäisty yhdellä apinan räkäisellä vedolla pois. Se apina sai mut uskomaan, etten pysty enkä kykene enkä selviä ja se on kaiken lisäksi vielä hevosen rääkkäystäkin. Se potki mut pois hevosen selästä ja kiljui päälle, että mun paikka ei ole missään nimessä siellä. Ja mä uskoin. Siinä tilanteessa mä uskoin. Olin mennyt jo niin vitutuksenkin yli, ettei missään kohtaa noussut edes pienen pientä taistelutahtoa esiin. Oikeasti, se apina suorastaan teurasti meikäläisen. (Miksi mulla alkoi tykyttämään päässä Kummelin "punatulkkujen verilöyly" ?)

  Joten lopputunti me katseltiin muiden loistamista. Sen mitä kyynelverholta nähtiin. Ja yritin tietty kaikin keinoin peittää sitä, mutta voi olla etten ihan onnistunut.


  Sitten tuli jälkipuinnin aika. Kävin myöhemmin itsekseni läpi koko tilanteen; miksi näin tapahtui, miten siihen olisi voitu vaikuttaa, olisiko tilannetta pystytty kääntämään toiseen suuntaan ja ennenkaikkea mitä tämän jälkeen?



  Miksi näin tapahtui? Yksinkertaisesti monen eri tekijän summa, jotka kolahtivat yhteen sattumoisin samalla hetkellä. Alkusysäykset olivat ilmassa jo ennen tuntia, mutta tunnistin uhkatekijät vasta jälkeenpäin. Ehkä kova into peitti alleen ne vaanivat uhkatekijät enkä tajunnut niitä huomioida? (Anteeksi, että jätän uhat tässä erittelemättä). Lisäksi multa puuttui mun tutkapari. Blondi. Se oli kyllä alla, mutta se ei ollut "läsnä". Ehkä siksi kun minäkään en ollut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun me ei pelattu yhteen Blondin kanssa. Ja se syy löytyy minusta itsestäni, ei hevosesta. En pystynyt motivoimaan hevosta toimimaan yhdessä mun kanssa, koska ajatuksen tasolla olin jo menettänyt parini (anteeksi, etten avaa tätäkään enempää).

  Miten tilanteeseen olisi voinut vaikuttaa? Mun olisi pitänyt osata pyytää apua. Tai sitten se olisi pitänyt nähdä paremmin opettajan toimesta. Kummin päin vaan, mutta nyt mä jättäydyin/jäin yksin. Tai itse ainakin olisin ohjaajana puuttunut asiaan, jos oppilas epäonnistuu kerta toisensa jälkeen tehtävän suorittamisessa. Mutta ymmärrän toisaalta hyvin, että tilanne saattaa hämmentää opettajaakin. Kun tietää, että ton niinku pitäisi tehtävästä suoriutua, koska se on tehnyt sen ennenkin ja liikutaan vielä hyvin helpoissa asioissa ja kuitenkaan ei sitten suoriudukaan.

  MS on vaikuttanut mun kognitiiviseen suoriutumiseen ja esimerkiksi toiminnanohjauksen ongelmat on ihan neuropsykiatrisissa testeissä todennettu. Varsinkin kun väsyn (joko fyysisesti tai psyykkisesti) toiminnanohjauksen ongelmat näyttäytyvät. Suomeksi sanottuna en siis vain pysty enkä osaa lähteä liikkeelle tai tarttua asiaan saati osaa etsiä ratkaisuja.

  "Toiminnanohjauksella tarkoitetaan keinoja, joilla haluttu tavoite pyritään saavuttamaan. Toiminnanohjaus voidaan jaotella esimerkiksi toiminnan suunnitteluun ja suoritustavan valitsemiseen, toiminnan aloittamiseen sekä joustavuuteen ja palautteen hyödyntämiseen toiminnan korjaamisessa ja arvioinnissa."
http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaanhoitopalvelut/foniatria/lapsen_neuropsykologinen_arvio/toiminnanohjaus/Sivut/default.aspx


  Tässä ratsastustapauksessa mä kyllä tiesin että on ongelmia, mutta siinä hetkessä en osannut niitä ratkaista. Ja siihen jos olisin osannut pyytää nopeaa puuttumista, niin se on ehkä ainoa tapa, jolla tilannetta oltaisiin voitu edes yrittää kääntää vastakkaiseen suuntaan. Kyllä mä nyt jälkeenpäin löydän tilanteesta asioita, jotka meni pieleen ja asiat, joilla olisin voinut niihin vaikuttaa. Mutta siinä hetkessä mun kognitiiviset kyvyt olivat (niistä mainitsemattomista uhkatekijöistä johtuen) niin alhaiset, että mä olin kuin lapsi jolle olisi pitänyt kädestä pitäen näyttää ja kertoa mitä tehdä. Osasin vain lähteä liikkeelle ja suunnata kohti estettä. Kaikki muu jäi pimentoon. Olisko pitänyt ratsastaa enemmän eteen vai ottaa kiinni? Olisiko kannattanut hieman muuttaa tietä? Olinko sisäohjassa taas liikaa kiinni? Olinko ylipäätään liikaa edestä kiinni? Siinä hetkessä mä en vaan tiennyt. En pystynyt kykenemään tietämään.

            (Blondi kävi yhtenä päivänä komentamassa mun autossa meuhkaavia poikia...)

   Viimeinen ja tärkein; miten tästä eteenpäin?

  Virheistä oppii. Minä opin, että mun täytyy itse reagoida tilanteisiin nopeammin ja pyytää apua. Ei myöskään pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan suunnata eteenpäin. En halunnut tälläistä surkeaa tuntia, mutta se nyt vain tuli. Ja meni. Pettymys painanee vielä jonkin aikaa, mutta se menee ohi. Jokaisesta pettymyksestä nousen kuitenkin hieman nopeammin kuin edellisestä, joten sopeutumisprosessia yhäkin tapahtuu (mikä on tietenkin erittäin hyvä asia!). Mun kohdalla sopeutumisprosessi vain on erittäin hidas ja pitkä tie, mutta se on se tie, joka mun on kuljettava.

  Tälläisellä hieman ikävämmän sävytteisellä postauksella suljen vuoden 2017, sillä en halua kantaa mukanani ensi vuoteen tätä tapahtumaa. Tämä postaus oli kuitenkin pakko tehdä, sillä vain puhuminen lisää tietoisuutta. Jos tämän postauksen ansiosta joku ratsastuksenohjaaja tai -opettaja ymmärtää himpun verran paremmin erityisratsastajaansa, on tehtäväni joiltain osin täytetty.

  Mukavaa vuodenvaihdetta! Varovasti niiden rakettien kanssa!!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti