Tiedättekö mikä tämä on? Jaan tämän kahteen eri kysymykseen.
1. Kaikilla ratsastajilla on sellainen. Joillain se on hyvä, toisilla huono. Joillain ehkä jopa olematon, toisilla ylikorostunut. Tai ihan mitä tahansa näiden väliltä. Siihen voi vaikuttaa itse tiedostaen ja myös tiedostamatta. Siihen voi vaikuttaa myös ulkopuolinen taho. Minun mielestäni tämä on hyvin tärkeä asia, ja väittäisin, että niin myös kaikkien ratsastajien mielestä (ainakin niiden, jotka kykenevät ja haluavat suorittaa jonkinlaista itsereflektointia).
2. Tuntuu, että haluaisi hävitä. Murentua pieniksi palasiksi ja hävitä maailman tuuliin. Kaivautua maan alle. Olla huomaamaton tai jopa näkymätön. Välttää tulemasta huomatuksi. Välttää katsekontaktia niin pitkään kuin mahdollista. Toivoa, ettei kukaan katsoisi ja näkisi. Haluaisi huutaa ettei pysty tähän. Haluaisi huutaa ettei osaa. Haluaisi mennä peiton alle piiloon eikä tulla koskaan sieltä pois.
(Vastaus ei kylläkään ole kankikuolain, vaikka se yo kuvassa esiintyykin :) Kuva sattuu olemaan eiliseltä Green Care -päivältä Ypäjältä. Aiheeseen liittyvää kuvaa kun ei satu nyt olemaan, vaikka se olisikin helppo lavastaa tekstiä varten. Täytyykin muuten muistaa ottaa joskus, kun on aikaa kuvailla rekvisiitalla.)
Keksitkö vastauksen?
1. Ratsastuksellinen itsetunto.
2. Minun ratsastuksellinen itsetuntoni.
Ykköskohta ei kaivanne selittämistä sen enempää. Toki voit kommenttikenttään kertoa omastasi tai muuta sanottavaa asiasta. Sitävastoin kakkoskohta vaatinee jotain avaamista, vaikkakin tekstejäni aiemmin lukeneet ovat varmastikin sen haistaneet rivien välistä. Itse määritän oman itsetuntoni kolmeen eri osa-alueeseen. On tämä kyseinen ratsastuksellinen itsetunto, on (tälle en ole vielä keksinyt parempaa nimitystä) hevosellinen itsetunto ja sitten se kolmas, joka kattaa muun elämän tallin ulkopuolella. Se itsetunto, joka on yläkäsite näille muille.
Ehkä selvemmin sanottuna, on ITSETUNTO, jonka minä jaan vielä alakäsitteisiin ratsastuksellinen ja hevosellinen (<- sanokaa joku tuolla parempi termi!).
Tuohon THE itsetuntoon en ota sen kummemmin tässä kantaa (eikä se varsinaisesti tähän kuulukaan, koska haluan käsitellä noita kahta muuta). Hevosellinen (horsellinen, hipollinen, equinellinen, hästillinen, pferdellinen...) itsetunto mulla on vahva. Todella vahva. Mulla on mielikuva päässä kuinka haluan asioiden olevan ja toimivan, ja niin myös tulee tapahtumaan. Hevonen tulee mun tilaani, jos mä haluan ja on tulematta, jos mä haluan. Yksikään hevonen ei määritä mun itsetuntoani enkä usko, että pystyy sitä heilauttamaankaan.
Onko se sitten ylikorostunut? Omasta mielestäni ei. Pystyn myöntämään mahdolliset virheeni ja muokkaamaan omaa käytöstäni parempaan suuntaan. Olen avoin uusille menettelytavoille ja keskustelen niistä mielelläni muiden kanssa. Mutta tiedostan sen, että tässä on olemassa myös uhka. Tietynlainen nöyryys täytyy säilyä tai homma voi karata käsistä.
Tämän itsetunnon osa-alueen määrittelen kattamaan kaiken muun hevosen kanssa tapahtuvan toiminnan, paitsi ratsastuksen. On siis ratsastus ja se kaikki muu mitä hevosen kanssa tehdään, välillinen ja välitön. Konkreettinen ja abstraktinen.
Eli se on omasta mielestäni kunnossa. Sen vielä sanon, että tuokin käväisi pohjamudissa sairastumisen ja hevostauon aikana, mutta nousi melko nopeasti työkokeilun aikana lähes omalle entiselle tasolleen. Ihan sillä samalla se ei ole vieläkään, koska pitkä hevostauko ja osaksi MS-taudin aiheuttamat kognitiiviset muutokset ovat saaneet paljon asioita pyyhkiytymään mielestä pois ja ne täytyisi opetella uudelleen. Mutta onhan tässä aikaa. Loppuelämä ;)
Mutta sitten se toinen. Se ratsastuksellinen. Se on yhä siellä pohjamudissa. Oikeastaan jopa sen mudan alla. Niin syvällä, että sen joutuu sieltä hartiavoimin kaivamaan ylös. Ja sen on vain ja ainoastaan nuijinut sinne rakas ystäväni (huomaa ironia!) MS-tauti. Jos tuon ystäväni voisi jättää kotiin tai kaappiin kun lähtee ratsastamaan, niin tässä ei olisi varmaankaan sen suurempaa ongelmaa. Mutta kun se inhottava seuralainen roikkuu puntissa mukana sinne selkäänkin! Ei irtoa. Ei vaikka rautakangella yrittäisi vääntää. Sille pitää vaan kattaa oma paikka sinne selkään ja kuunnella jatkuvaa kettuilemista ja sietää kapuloiden tunkemista rattaisiin. Ja sitten pitäisi vain hymyillä ja koittaa olla välittämättä. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kokeile joskus? Pyydä joku kaverisi samaan aikaan kentälle kun ratsastat itse. Käske sen sabotoida ratsastustasi kaikella mahdollisella tavalla. On varmaan todella kiva ratsastaa, eikö? Joo, niin on mustakin. Ainut ero tulee siinä, että ulkopuolisen sabotoijan voi pyytää poistumaan ja jättämään rauhaan. MS-tautia en voi. Eikä muutakaan pysyvää vammaa, oiretta tai sairautta.
Voin tunnustaa, etten voisi millään lailla ymmärtää tätä, jos en itse sitä joutuisi jatkuvasti kokemaan. Luulisin ymmärtäväni, mutta käytännössä ei olisi hajuakaan. Ja uskon, vaikka se erittäin ironista onkin, että oma sairauteni tekee minusta paremman vammaisratsastuksen ohjaajan kuin mitä olisin perusterveenä. Tuo ratsastuksellinen itsetunto vain pitäisi saada kaivettua ylös sieltä mudasta. Onneksi mulla on vielä aikaa tehdä sitä. Täytyy muistaa, että olen vasta palannut hevosen selkään. Täytyy muistaa, etten ole koskaan ollut enkä koskaan tule olemaan PRO. Eikä mun tarvitsekaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti