torstai 28. huhtikuuta 2016

Sairastamisesta ja toipumisesta

  Vaikka en lukumääräisesti paljoa sairastakaan, niin nämä harvat kerrat kiristävät kyllä pinnan äärimmilleen. Sen lisäksi, että sairastaminen vetää keskimäärin heikompaan kuntoon, niin myös toipuminen on paljon pidemmän tien takana kuin terveenä aikana. Tällä hetkellä räpiköin kyllä duunipäivän läpi, mutta enemmän mua huolettaa se, saanko itseni kuntoon (lue: normaaliksi) kahden viikon kuluessa. Jos tarkkoja ollaan, tässä on 13 päivää aikaa, ja mulla on sellainen ikävä kutina, ettei aika riitä...

  Ensinnäkin, tiedän mikä on yksi syy siihen, että sairastun. Löydän selkeän kaavan viimeisiltä vuosilta. Kun on monen asian ristitulessa, stressi lisääntyy, paine kasvaa ja tadaa! Sieltä se hyökkää kulman takaa päälle. Jokaikistä sairastumista on edeltänyt vastaavanlainen jakso. Eli toisaalta tälläkin kertaa saan syyttää itseäni. Mutta se on ollut tietoinen (ehkä vähän tyhmä) valinta ja mulla on taisteltavana enää vajaa kuukausi tätä.


  Osiltaan itse hankittu tauti uhkaa tällä hetkellä tulevia vyökokeita, joihin on siis tuo 13 päivää aikaa. Ennen tätä räkätautia, en epäillyt hetkeäkään suoriutumistani. Ainoastaan yksi lihaskuntotestin osio huoletti nopean lihasväsymyksen takia, mutta siihenkin mulla olisi ohjaajan mukaan mahdollisuus saada korvaava liike (josta kyllä suoriutuisin). Jos katsotaan juuri tätä päivää, mulla ei ole mitään mahdollisuuksia suoriutua vyökokeesta :( Ei tässä kunnossa. Se on fakta ja realiteetti. Siksi en ole maksanut edes vyökoemaksua vielä, koska tässä kunnossa mun on turha sinne mennä. Maksun eräpäivään on kolme päivää aikaa, ja viivytän sitä ihan sinne asti ja teen vasta sitten päätöksen asiasta. Jos näinä kolmena päivänä ei tapahdu selkeää toipumista, maksan ainoastaan isännän ja esikoisen vyökoemaksut. Näin se vaan menee.

  Adrenaliini on petollinen. Se auttaa työpäivän läpi, mutta romahduttaa kotona. Mutta kaikkeen se ei kuitenkaan pysty. Tiettyyn pisteeseen asti se auttaa skarpaamaan, mutta kun päästää irti, niin rytisee voimalla. Tänään, juuri tällä hetkellä kun tätä kirjoitan, mä olen ärsyyntynyt. Ja pettynyt. En vihaa tätä MS-tautia, koska viha on tunteena niin negatiivinen ja kuluttava, mutta ärsyyntynyt ja pettynyt olen. Vaikkei ehkä olisi syytä olla, koska MS on kohdellut mua yllättävän lempeästi viime vuosina. Välillä käy jopa mielessä voisiko tautimuotoni olla benigni (= hyvänlaatuinen, jossa pahenemisvaiheiden välillä saattaa olla kymmeniäkin vuosia), mutta ilmeisesti benigni vaatisi vähän pienemmät haitat kuin mitä itsellä on? Ja toisaalta jos tutkimusten mukaan aaltomainen MS vaihtuu toissijaisesti eteneväksi keskimäärin 10 vuoden kuluessa diagnoosista, niin mitä tahansa saattaa olla lähivuosina edessä. Tai olla olematta. Mutta sitä on MS; arvaamatonta ja yksilöllisistä. (Lähdepohjat löytyy niitä kaipaaville ihan googlettamalla. Mä en nyt jaksa niitä hakea tähän. Sori siitä ;) )




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit