Eikä nuo lievät tuntopuutokset arjessa haittaa - uskallanko sanoa että - oikeastaan yhtään mitenkään. Ja siksi kai ajattelinkin, etteivät ne haittaa ratsastaessakaan. Oikeastaan en tajua kuinka saatoin edes ajatella niin!! Luulisi, että tällä historialla tietäisi paremmin. Mutta ei, joku tyhmyyskohtaus pääsi ilmeisesti päälle ja nyt sieltä onkin sitten kolistu kovaa takaisin maan pinnalle. Niinkuin varmaan jokaikinen vähän pidempään ratsastanut jo hoksasikin.
Pyykin tunkemiseen pesukoneeseen, roskien vientiin, ruuanlaitton yms. ei paljon sen suurempia tuntoja vaadita. Mutta kun aletaan puhumaan ratsastuksen hienosäädöistä ja herkistä nyansseista, niin johan alkaa tuntoaististakin olemaan hyötyä. Syksyn suurin märkä rätti on ollut se, että mä ratsastan hyvin pitkälti näköaistin varassa. Siihen mitä näen, pystyn vaikuttamaan. Mutta siihen mitä en tunne, en pysty vaikuttamaan.
Yritin tästä hakea hyviä puolia. Onneksi on tuota ratsastushistoriaa jonkin verran, joten tiedän suurinpiirtein kuinka hevosen pitäisi liikkua missäkin kohtaa. Se helpottaa joissakin suorituksissa. Kun näen selästä (hevosen etuosan) pystyn siihen enemmän vaikuttamaan. Mutta kun pitäisi tuntea kuinka se liikkuu, se on kuin musta aukko. Vaikka näen ohjan (roikkuuko se vai onko tuntumalla), en tunne kuinka paljon siellä on painetta. Suuremmat liikkeet tunnen (hevonen nykäisee, painaa reilummin ohjalle, on selkeästi kiinni jommassa kummassa puolessa), mutta ne pienet hyvin tärkeät nyanssit jäävät pimentoon. Lisäksi eilen selvisi, että mun kädet elelee välillä vähän omaa elämänsä (en ollut tästä tietoinen, koska on vähemmän tullut tuijoteltua omia luuvitosia ratsastaessa ;) ) eivätkä toimi kovinkaan symmetrisesti. Juuri tästä syystä täytyy olla silmän alla. Toisen henkilön silmän alla. Se näkee sen, mitä itse ei näe.
Mulla oli vähän ajatus, ettei mun tässä tauon aikana tartte missään tunneilla käydä. Ratsastelen vaan yksikseni HH:lla ja katsellaan sitten keväällä uusin silmin. Siinä tuli se toinen tyhmyyskohtaus. Tai pikemminkin karkuunjuoksukohtaus. Kun mä sitä oikein itsekseni mietin, niin tajusin, että haluan vain paeta epämukavaa tilannetta ja mennä siitä mistä aita on matalemmalla. On ärsyttävää ratsastaa ohjattuna, koska on niin paljon korjattavaa, huomautettavaa ja sanomista. Lähinnä ne asiat, jotka ennen on sujuneet, iskevät aika syvälle kun niistä huomautetaan. Juuri siksi täytyy liikkua pois omalta mukavuusalueeltaan. Jos haluaa, että kehittymistä tapahtuu, ei vaan voi luikkia karkuun häntä koipien välissä.
En ole vieläkään ihan varma, onko tässä järkeä vai ei. Mutta kyllä mä haluan ratsastaa. Just oli tästä puhetta vertaisten kanssa. Joku tuskaili sitä, kun aina täytyy jokaisen pahenemisvaiheen jälkeen aloittaa työ alusta, jotta se voi taas romuttua seuraavaan pahenemisvaiheeseen. Kuinka turhauttavalta se tuntuu. Mutta mä tein tota jo viimeisen hevoseni kanssa. Me mentiin ylä- ja alamäkeä sairauden mukaan. Välillä työskenneltiin ja rakennettiin, välillä pumpattiin kortisonia levossa hevonen täyteen. Ja nämä jaksot vaihtelivat ihan samalla lailla. Ensin työtä, hyvännäköinen hevonen ja sitten romahdus. Ja samaa oravanpyörää jaksosta toiseen.
Mutta sen mä tein tosi mielelläni. Vaikka se välillä toki turhautti siinäkin tilanteessa, niin sitkeästi se vaan tehtiin. Aina uudestaan ja uudestaan. Nyt mun täytyy se sama tehdä itseni kanssa. Löytää sama moodi kuin hevosen kanssa. Teen tätä mielelläni muiden paitsi itseni kanssa. Nyt täytyy ohjelmoida itseeni samat tällit.
Tästä
tähän
Se tarkoittaa sitä, että silloin on ratsastettava ja tehtävä töitä sen kanssa kun pystyy. Tiedän, että sitten kun mun liikuntakyky on tarpeeksi mennyttä, mä harmittelen sitä, jos en tehnyt silloin kun vielä pystyin, Pystyin, vaikka en todella hyvin pystynytkään. Mutta pystyin omissa rajoissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti