Ei hätää, kunnossa ja vammoitta ollaan. Tuskin edes mustelmaa saatiin aikaiseksi. Maastolenkin aluksi Jättiläinen vain keskittyi muihin asioihin kuin jalkojensa vahtaamiseen ja tulos oli tässä. Herra kyllä oppi kerrasta ja oli huomattavasti tarkempi loppulenkin ajan.
Se ei ilmeisesti joko huomannut tai tajunnut kuoppaa edessä, ja veti sinne polviensa ja ryntäidensä kautta turvalleen. Kieltämättä vähän ihmettelin, että kuinka mä niin helposti suistun selästä, mutta todennäköisesti MS:n tasapainohankaluudet yhdistettynä isoon massaan ja voimaan oli nyt kovempi luu kuin Heidi. Onneksi kupsahdin kuitenkin vasta siinä kohtaa, kun Jätti killutteli jo mahansa päällä maassa, joten putosin puolet matalammalta :D Se räpiköi pystyyn osumatta meikäläiseen. Vakavimmat vauriot olisi saatu aikaan nimenomaan sillä, että hevonen olisi joko kellahtanut kyljelleen mun päälle tai astunut noustessaan mun päälle. Onneksi nyt ei tapahtunut kumpaakaan, eikä meitsi saanut muuta kuin lyhyehkön kävelymatkan "rangaistukseksi" selästä suistumisesta.
No, sattuuhan sitä. Halusin tämän kertoa muistuttaakseni, että koskaan me ei saada 100%:sta turvallisuutta taattua. Kun kyseessä on elävä, iso eläin, on aina olemassa pieni mahdollisuus, että jotain sattuu, vaikka teemme parhaamme minimoidaksemme riskit.
Tässä tapauksessa olimme reitillä, johon erityisratsastajaa en veisi maastoilemaan (eh, paitsi itseni poikkeuksena). Erityisratsastajien kanssa pysytään helposti kuljettavilla reiteillä, missä on mahdollisimman vähän juuria ja kiviä polulla.
En olekaan sitten viimeiseen kymmeneen vuoteen mätkähtänyt maahan hevosen selästä, joten tulipahan koettua nyt taas sekin. Nyt voidaan mennä seuraavat 10 vuotta taas ilman putoamisia :) Tämä oli muuten pehmein ja vauriottomin putoaminen ikinä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti