lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kerro kerro kuvastin

  Luulen toitottaneeni jo aika paljon siitä, että hevonen on ihmisen peili. Ja se on. Mutta rehellisesti sanoen olen aina enemmänkin liittänyt sitä psyykkiseen puoleen. Nyt sain omakohtaisen kokemuksen siitä, että hevonen peilaa myös fysiikkaa.

  Minun "wonder horse"ni Blondi. Pahaa aavistamatta kiipeän kahden kuukauden tauon jälkeen sen verran selkään, että käyn ratsastamassa tunnilla (ylimääräinen välihuomautus: en suosittele kenellekään kahden kuukauden taukoja ratsastuksessa, nimittäin hinta on yllättävän kova...). Toki tietoisena tauon aiheuttamasta palikoiden hukassa olemisesta sekä siitä, että fysiikassa on tapahtunut muutosta alaspäin viime kuukausina.

  Heti kun otan ohjat, Blondi alkaa huiskia hännällään. Ei, maneesissa ei tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiä eikä muitakaan ötököitä, josta enemmän hevoskokemusta omaavat voivat vetää jo omat johtopäätöksensä. Lisäksi tehtävässä (pohkeenväistö) alkaa heittää kieltä.




  Okei, mistä lähden tätä avaamaan...? Blondi ei ollut tyytyväinen ja syy siihen löytyi satulan päältä. Tiedän itse, että mussa oli jotain erilaista sillä kerralla. Huomasin tarraavani hevoseen kiinni entistä enemmän (välihuomautus: Blondi ei pidä puristamisesta!) enkä hallinnut raajojani edes tavanomaiseen tapaan. Samanaikaisesti pyysin voimakkaasti pohkeella, mutta olin myös liikaa kiinni ohjassa ja kun jalasta loppui voima, niin olin kiinni pelkässä ohjassa ja takertuneena takiaisena hevoseen. Jos hevonen osaisi laulaa, se olisi luikauttanut mulle Sannin "Että mitähän v***ua" -biisin. Nimittäin Blondillakin alkoi huumori loppua.

  Lähdin väistöissä jopa tuuppaamaan vartalolla, josta en muista koskaan aikaisemmin saaneeni palautetta että tekisin niin :O Jalat ei toimineet yhteen eikä varsinkaan yhdessä käsien kanssa. Eikä kädetkään erikseen. Mulla oli oikeasti ihan horror tunti :/ Opettaja oli kyllä ihana eikä tunnissa tai hevosessa itsessään ollut todellakaan mitään vikaa, mutta tänään me oltiin selässä yhdessä MS:n kanssa.

  Näen kuitenkin erittäin selvästi sen kaavan, millä Blondi peilasi mun hallitsemattomissa olevaa fysiikkaa. Se ei mennyt varmaan askeltakaan suoraan koko tunnin aikana. Oltiin molemmat yhtä venkuralla aina sinne suuntaan, mistä nyt pito sattui milloinkin pettämään. Mulla oli kyllä keskivartalotuki käytössä tällä kertaa, mutta silti tuo keskivartalopalikka teki mitä lystäsi. Opettajakin sanoi tunnin lopuksi, ettei ole aiemmin nähnyt mun takertuvan noin paljoa hevoseen (vaikka onkin havainnut aiemmin jo sen, että mitä parempi päivä sen vähemmän takerrun). Puristuin kiinni Blondiin, jäin liikaa kiinni ohjaan, viestit hevoselle olivat epäselviä ja hevonen näistä syistä tyytymätön mun alla.

  Mietin tuota Blondin reagointia. Se osaa tarvittaessa sulkea kaikki piuhat ja vain mennä posottaa välittämättä siitä mitä selässä tapahtuu. Jos mä en olisi ollut mä, niin se varmaan olisi niin tehnytkin. Se hevonen vaan sattuu olemaan tunkeutunut niin syvälle meikäläiseen (uskotteko muuten että se "vaistoaa" etukäteen mun juomatauotkin? Sisäinen lämpötilan nousu tekee huonoa meikän mäsälle, jolloin voimat vähenevät, tavallaan veltostuu, kognitiiviset toiminnot hidastuvat. Blondi jotenkin huomaa sen ja osaa jo yhdistää sen juomataukoon. Ei voi olla enää sattumaa, että se on lukuisia kertoja kiikuttanut mut pullolle siinä kohtaa, kun olen vasta itse ajatellut päässäni että pitäis käydä hörpyllä. Ja Blondi on tehnyt sen jopa asiakkaalle...).

  Hevosissa on vielä paljon sellaista, mitä ihmisjärjellä ei välttämättä aina ymmärrä. Olen viimeisten vuosien aikana nähnyt sitä ja se on muuttanut voimakkaasti mun omia käsityksiä hevosen ja ihmisen suhteesta.

  Mutta hei, vedetään taas vain punaiset henkselit tämän tunnin päälle ja mennään seuraavalla kerralla teletappimaisesti "uudestaan"!! Alan pikkuhiljaa nähdä hyviäkin puolia sairastamisessani ja tälläisissä pilalle menneissä tunneissa; sen ansiosta ymmärrän vammaisratsastajia taas vähän paremmin.




PS. Kuvat eivät liity tapaukseen ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti