tiistai 1. elokuuta 2017

Venla

  Voi herttileijaa, kyllä sattui tuntijunien aatelinen alle eilisellä tunnilla! En edes muista koska viimeksi olen päässyt noin vaivattoman hevosen selkään. Vaivattomuudella viittaan hevosen keveyteen ja liikkumiseen, oman moottorin toimimiseen. En voi varmaan koskaan sitä kylliksi painottaa kun puhutaan vammaisten ja erityisryhmäläisten ratsastamisesta.

  Tässä kohtaa täytyy varmaan mainita, että erityisryhmilläkin on ratsastamista ja "ratsastamista" eli selässä istumista. Puhun nyt siitä ihan oikeasta ratsastuksesta, kun jo tehdään asioita eikä vain nautita kyydistä. Selässäistumisratsastuksessa ei ole oikeastaan mitään väliä hevosen ratsastettavuudella. Oikeastaan päinvastoin; mitä hitaampi, varmempi ja eh...pystyynkuolleempi, sen parempi ;)

  Mutta kun ratsastetaan, niin tykkään ehdottomasti hevosista, jotka jättävät voimavaroja muuhunkin kuin ratsun eteenpäinpyrkimyksestä huolehtimiseen. Tässä olen omalla kohdallani kokenut suuren muutoksen sairastumisen myötä. Terveenä tykkäsin nimenomaan ratsastaa veteliä ja niitä eteenpäin puskettavia ratsuja. Se on varmaan tullut jo alkeiskurssilta asti. Sain meinaan aina ne kaikkein laiskimmat ponit alleni, kun meikällä riitti sisua ja yritystä niiden saamiseen liikkeelle. No, ehkä siitä syystä en koskaan oppinutkaan ratsastamaan meneviä, oikein reippaita hevosia enkä tänä päivänäkään ratsasta mielelläni sellaisilla. Ja jäipä sieltä muitakin huonoja tapoja - olen todella levoton alapohkeeni kanssa, koska selkärangassa on niin se jumputi-jumputi-pam-pam -tapa.

  (Päivän ensimmäinen neuvo siis on, että ratsasta paljon erilaisilla hevosilla, jos haluat kehittyä hyväksi ratsastajaksi!)


 (Venlasta en saanut parempia kuvia. Piti ottaa samalla kun vein hevosen takaisin ulos, mutta päälle iski aivan järkyttävä megasadekuuro, joten armahdin puhelinta ja ehkä vähän itseänikin pinkaisemalla takaisin sisälle mahdollisimman nopeasti)

  Takaisin aiheeseen palatakseni, vammaisratsastuksessa varsinkin liikuntarajoitteisilla ratsastajilla on monesti heikommat jalkavoimat. Ratsastamisen yleinen koko kehon kuormittavuus haastaa hurjasti koko kroppaa ja ratsastaja joutuu yleensä tekemään enemmän lihastyötä pelkästään tasapainon pysymiseksi, kuin tavisratsastaja. Siksi se kuluttaa voimavaroja.

  Kaiholla muistelen terveitä aikoja, kun tuntui että selässä vaan itsestäänselvyytenä pystyy istumaan kiinnittämättä huomiota siihen sen enempää. Nykyään taas jos hetkeksikin unohtaa keskittyä koko kehoon, tapahtuu hallinnan menetys ja horjahdus. Minä olen jatkuvasti töissä, ihan vain selässä istuessanikin. Ja se kuluttaa. Ja rasittaa. Vie voimavaroja. Tähän päälle kun niska limassa yrität puskea ratsua eteenpäin, niin onko ihme, että ratsastustunti on pelkkää selviytymiskamppailua.

  Sitten astuu kuvioihin tälläiset unelmaratsut kuin Venla. En muista koko diagnoosiaikanani ratsastaneeni näin täysipainoista tuntia omien voimavarojeni puitteissa! Ja jotta ei taaskaan saada kirsikkaa kakun päälle, on pakko mainita maneesin erittäin tukahduttava ja painostava, liian lämmin ilma, joka söi lopputunnista ne voimavarat. Hevosen puolesta ne olisivat riittäneet, mutta olosuhteet veivät osansa. Mietin vain, että jos oltaisiin ratsastettu ulkona pilvisessä, ei liian lämpimässä säässä, niin tästä olisi todennäköisesti tullut ensimmäinen tunti, jonka olisin ratsastanut (isolla ärrällä) kokonaisuudessaan alusta loppuun.



  Venla liikkuu vaivattomasti eteen, muttei liikaa. Se tekee mitä pyydetään laittamatta hanttiin. Ihan äärettömän mukava hevonen ratsastaa! Tallissa se vastaavasti on kuulemma melkoinen lohikäärme, mutta sallittakoon tammoille omat oikkunsa ;)

  Venlaa pystyisivät hyödyntämään erityisryhmien ratsastajat, jotka ovat jo taitavia ja kokeneita ratsastajia. Venla on ehdottomasti helmi tuntihevosten joukossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit