Voi itsensä ylitys sentään! Mä hyppäsin ensimmäisen esteen yli ekaa kertaa vissiin yhdeksään vuoteen!! Luulin jo, etten ikinä enää ylitä ainuttakaan edes esteeksi luettavaa puomia kannattimilla, mutta niin vaan menin ja ylitin kuitenkin.
Ponivuosina sitä ei olisi muuta tehnytkään kuin hypännyt:
koulutunti - mälsää
puomitunti - boring
maastotunti - ok, jos hypätään samalla maastosteitä ;)
Hevosiin siirtyessä hoppaloitiin vielä samalla innolla, nuoruuden voimalla. Mutta antakaas olla kun tuli mittariin ikää lisää ja se kuuluisa itsesuojeluvaisto ilmeisesti päästi itsensä valloilleen:
50cm - no joo
60cm - jos pakko on
70cm - älkää nyt viittikö!
80cm - no way!!!!
Siihenhän se sitten meni, että hyppääminen oli ok, kunhan puomit pysyivät lähellä maata. Viimeisen hevoseni kanssa suurin ylittämäni este taisi olla 105cm, ja sekin kun en kehdannut sanoa että mun raja on tullut aikoja sitten vastaan. Henkinen raja.
Ylläoleva kuva on niitä ainoita harvoja hyppykuvia, joita albumistani löytyy. Ja kuten näkyy, ei se tuolloinkaan tyylipuhdasta ollut! Ja muistan tästä kuvasta sen, että jännitin aivan järjettömästi kyseistä veneen ylitystä. Aiemmin oli posotellut sitä poneilla vuosia vuosia aikaisemmin.
MS-tauti vei vuosiksi uskon ylipäätään ratsastamiseen, enkä rehellisesti sanoen koskaan enää kuvitellut edes tasapainoni riittävän hyppäämiseen. Mutta salaisena haaveena kuitenkin on kokoajan ollut pienen pienen miniristikon ylittäminen. Edes niin että se etäisesti edes muistuttaa hyppyä.
No, nyt se on tehty!! Maahan kaivettu 50cm ylitetty! (Ratsastuksenopettajan mielestä se oli 60cm, mutta en sitä purematta niele. Mä sanon 50cm, joten se oli 50cm ;) )
Tyylillisesti tässähän oltiin kaukana esteratsastuksesta. Enemmänkin puhutaan räpeltämisestä, jonka päätarkoitus oli pysyä suurinpiirtein kyydissä. Oikeasti pyrin antamaan hevoselle vapauden kuljettaa minut yli esteestä, parhaaksi katsomallaan tavalla. En puuttunut hänen mahtavuuteensa työskentelyyn, vaikka kieltämättä olisin halunnut tuoda hevosen hieman kauemmaksi (ponnistus tuli aika juureen), mutta en uskaltanut alkaa vielä selässä säätämään. Tyylipuhdasta tämä ei siis missään nimessä ollut, mutta
a) pääsin yli esteestä
b) en pudonnut
joten katsotaan sormien läpi kaikkea muuta.
Mutta fiilis tämän urakan jälkeen oli mahtava! Ennenkaikkea se, että minä PYSTYN yhä hyppäämään, sairaudestani huolimatta. Ainakin pieniä esteitä. Ja harjoittelemalla vähän isompiakin. Ja täytyy tunnustaa, että oikein odotan seuraavaa kertaa - milloin ikinä se sitten onkaan.
AND THE WINNER IS .... ME!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti