Pienen pieniä askelia eteenpäin

   On jännä huomata, tai oikeastaan yhtäkkiä havahtua siihen, että "hei, mähän oon laukannut jo muutamia kierroksia pääty-ympyrällä putkeen ja tää hevonen on yhä joten kuten hanskassa". Vaikka mä en tällä hetkellä ratsastakaan kuin kerran viikossa, niin ihan pienen pieniä askelia eteenpäin tapahtuu. Tokikin pystyn keskittymään tälläkin hetkellä paljolti vain omaan tekemiseeni ja olemiseeni. Hevonen menee vähän kuinka nyt sattuu menemään, mutta menköön.

   Mä olen aloitellut ratsastuksen 80- ja 90-lukujen taitteessa, ja saanut vielä osani tästä "vanhemmasta" opetustyylistä. Silloin ei ääntä säästelty ja vähänkin sensitiivisempi henkilö lopetti harrastuksen pelkkää kestämättömyyttään. On sitä itsekin väännetty poru kurkussa tehtäviä, kun poni ei mene ja omat taidot on vielä lapsenkengissä, opettaja huutaa vieressä. Tehtävä lopetettiin vasta kun se oli suoritettu. Jonkinasteista sitkeyttä ja päättäväisyyttä se kyllä kasvatti, vaikkakaan pedagogiset menetelmät eivät ehkä ihan kohdanneet tämän päivän lempeitä metodeita.

   Musta hyvän opettajan ominaisuus on se, että se puskee sut aivan äärirajoille, joskus inansa siitä yli, mutta ei kuitenkaan vaadi hevoselta eikä sinulta sellaista, johon ei pysty. Tuntee siis ratsukon hyvin. Ja osaa luotsata läpi tehtävästä, mikäli sen kanssa on ongelmia. Puhaltaa hyvällä tavalla niskaan. Ja osaa jaksottaa vaativammat ja helpommat kaudet sykleittäin. Jos joka ainoalla tunnilla revitään kaikki mehut ja ratsastetaan kirjaimellisesti verenmaku suussa, se ei palvele kuin ehkä tietyntyyppisiä ratsastajia (hevosesta puhumattakaan!). Hyvä opettaja osaa palata myös perusasioihin, mutta motivoivalla otteella ja mielenkiintoisella harjoituksella.

   Minulla on ollut onni olla juuri tämän kaltaisten opettajien oppilaana. Toki sekaan on mahtunut sijaista jos jonkinlaista, mutta niiden jälkeen erityisesti sitä omaa osaa arvostaa. Uskon, että hyvällä opettajalla on hyvin suuri osuus oppilaan ratsastusharrastukseen. Se voi joko lopettaa koko touhun tai sitten saada sen jatkumaan. Isommilla talleille joskus pystyy luovimaan tuntien välillä. Voi vaihtaa tuntia toisen opettajan ryhmään ja pystyy sen monesti tekemään diplomaattisesti kaiken lisäksi. Mutta pienillä, yhden opettajan ratsastuskouluilla se ei ole mahdollista. Silloin vaihtuu joko talli tai olosuhteiden pakosta jäät harrastamaan yhä samaan paikkaan, mutta harrastus hiipuu hiljalleen pois.

  Yhden opetustyyli ei ehkä sovellu kaikille. Ja se on ihan luonnollista. Jos löytää hyvän opettajan, sitä ehkä jopa seuraa uskollisesti paikasta toiseen. Taidetaan puhua jo melko ihanteellisesta opettajasta?

  Kun on ollut hyvässä opissa, sitä vähän niinkuin odottaa saavansa laatua. Musta on aina vähän jännittävää mennä uuden opettajan tunnille. Onneksi tällä ratsastuksen aikakaudellani on eteen osunut ratsastuksenopettaja, joka on mun makuun. Mä tykkään ja hyvä niin.

(Tässä se valkoinen prinsessa on, itselleen ominaisessa asussa. Jos muistat tästä kirjoituksesta)