Kaikkein palkitsevinta!

   Kun asiakas lähtee tallilta vilpittömästi hyvillä mielin ja tyytyväisenä tuntiinsa, tajuaa miksi tekee ja haluaa tehdä tätä työtä. Mutta silloin kun asiakas tulee huonolla tuulella, peloissaan, stressaantuneena ja lähtee pois vuolaasti kiitellen hyvästä tunnista, tullaan siihen kaikkein palkitsevimpaan tunteeseen. Tässä laajuudessa en vielä ollut sitä itse päässyt aikaisemmin kokemaan, mutta nyt pääsin. Ja se tunne kantaa varmasti monta kuukautta eteenpäin.

   Se varmisti myös osaltaan mulle itselleni sitä tunnetta, että mun täytyy tehdä jotain oikeinkin. Kyllähän mä sen päässäni tiedän (mulla on melkoisen vahva kuva omasta toiminnastani), mutta joskus resurssit tulevat vastaan siinä, kuinka todella haluaisin asioiden olevan. Mutta yritän sitä enemmänkin ottaa matkana itseeni ja opettelemaan toimimaan vähän omasta poikkeavalla tavalla.

  Mulla on vammaisratsastuksen ohjaaja -koulutukseen liittyen mm. tunninpitotehtäviä tehtävänä. Niillä ei ole vielä kiire, ja haluankin aluksi keskittyä enemmänkin seuraamaan ammattilaisia työssään. Eilen kuitenkin jouduin vähän yllättäen tuuraamaan yhden yksityistunnin, ja päätin etten vielä siitä tee omaa raporttia. Lähinnä siksi, koska mulla ei ollut etukäteistietoja ryhmästä, enkä näin ollen osannut suunnitella tuntisuunnitelmaa heille. Menin siis ns. takki auki tilanteeseen, ja se tilanne muotoutuikin yllättäin aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut.

  Ehdottomasti palkitsevimmaksi tähänastisista kokemuksistani. Olin juuri ennen tuntia saanut joitain etukäteistietoja ratsastajasta, mm. sen, että hän oli edellisellä kerrallaan pudonnut ensimmäisen kertansa hevosen selästä. Ja ensimmäinen puolituntia me käveltiin ja käytiin läpi putoamistilannetta. Puhuttiin itse tilanteesta ja syistä, jotka siihen johtivat, hevosen luontaisesta käyttäytymisestä saaliseläimenä ja pakoreaktiosta, ennaltaehkäisystä... Ratsastaja rentoutui ja sai omaa painolastiaan pois hartioilta. Sitten ravattiin pari kierrosta molempiin suuntiin ja lähdettiin loppuajaksi maastoon.

  Meidän tunnin tavoite oli siis vain ja ainoastaan luottamuksen palauttaminen sekä itseen että hevoseen. Ja siinä me ratsastajan reaktioista päätellen onnistuttiin todella hyvin.

  Enkä voi kuin kiittää meidän kultakimpaletta nimeltä Picasso. On onni saada työskennellä noin täydellisen ponin kanssa. Mun fiilis sanoo vahvasti, ettei kukaan muu meidän poneista olisi siinä tilanteessa saanut yhtä luottavaista oloa ratsastajalle. Hiljaa mielessäni kiitin miljoonasti sitä, että juuri Picasso on täällä. Picasso ansaitsee oman kultaisen jalustansa. Ja painottaa erityisratsastuksessa käytettävien hevosten merkitystä!

 Tämä on postaus on omistettu maailman parhaalle maanpäällä tallaavalle ponille Picassolle. Enkä varmaan voi olla ottamatta taskuuni paria sokerinpalaa kun seuraavan kerran menen tallille... ;) Ne on Picasson eikä kenenkään muun! <3