Sain vinkin tutustua SDT:hen (Self-Determination Theory) ja pikainen googlettelu löi asian suoraan silmille: "Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että toiminta tuottaa itsessään motivaation toiminnalle. Toimija, eläin tai ihminen, saa itse toiminnasta nautintoa, iloa tai tyydytystä."
(Ylläoleva lause kopioitu täältä: http://gamify.fi/ulkoinen-ja-sisainen-motivaatio/)
Tällä hetkellä ratsastaminen ei sitä tuota. Enough said. Mutta mä tiedän, että mun täytyy vielä ratsastaa. Ja itseasiassa haluankin ratsastaa. Kunhan vain olosuhteet saadaan natsaamaan. Mä olen paljon miettinyt miksi näin kävi. Ja itse tulkitsen osaltaan tuon ärsyttävän MS-taudin olevan tässä mukana. Ei suorana syynä vaan välillisenä. Mä olen joutunut ja jatkossakin joudun luopumaan niin paljosta elämässäni, etten halua koko elämän olevan pelkkää luopumista. Siitä häviää se nautinto silloin. Koen, että joissain asioissa mulla on oikeus ja tietyllä lailla jopa velvollisuus itseäni kohtaan vaatia jotain, mikä kompensoi elämän luopumisia. Mullakin on oikeus saada elämän parhaita puolia itselleni. (Niitä, joita koskaan en ole osannut ja pystynyt itselleni vaatimaan. Oppimisen ja kasvun paikka tässäkin).
Ehkä mulla on ratsastusmasennus? Ratsastaminen aiheuttaa alakuloa, epämiellyttävyyden ja ikävyyden tunnetta. Ei tuota iloa, mielihyvää, positiivista tunnetta. Olen elämässäni niin paljon hakannut päätäni seinään, etten jaksa enää. Enkä edes halua enää. Siitä tulee vaan pää hemmetin kipeäksi ;)
Jokatapauksessa, tiedän ettei tämä ole lopullinen piste. Kun nämä solmut saadaan auki ja se ilo sieltä takaisin, niin ratsastuspäivityksiä alkaa taas tulemaan.
Kuulisin mielelläni kokemuksia vastaavasta, jos jollakin on? Mitkä asiat siihen johtivat ja kuinka asia ratkesi? Vai painitko yhä asian kanssa? (Voit kommenttiin laittaa merkinnän, mikäli et halua sitä näkyville. Luen ne vain itse ja jätän pyydetyt julkaisematta)
Haluan kuitenkin antaa tähän bloggaukseen jotain ratsastusluettavaa. Ja sit mä sen keksin! Tänään puhutaan putoamisesta! Tai oikeastaan voisin haastaa itseni koko viikoksi kertomaan joka päivä jostain putoamisestani tarkemmin. Kyllähän seitsemän putoamista multakin löytynee, ja helposti. Pitää vain valita ne mielenkiintoisimmat. Ja pääsen samalla itse vähän muistojen kujalle kuljeksimaan.
Tästä lähtee, 7 putoamista, yksi viikon jokaista päivää kohti.
Rakkain putoamisponi sitten omieni jälkeen (kyllä, olen niiltäkin kupsahtanut, mutta niistä lisää toisena päivänä). Liikutaan 1990-luvun alkupuolelle ja poniaikoihin. Mahtava arabohaflinger-ruuna, joka todellakin tiesi kuinka ratsastajasta irtaudutaan. Halutessaan. Oli ilopukkeja, protestipukkeja ja sitten niitä "nyt sää lähdet sieltä" -pukkeja. Poni oli osaava sekä koulu- että estepuolella, ja itse menin ponilla ensimmäisen kerran vasta oikeastaan sen loppuaikoina ja olin täysin myyty ekasta kerrasta. Tosin hoitoponini ja tuleva ensimmäinen oma ponini oli se "ykkösratsuni", mutta esimerkiksi ponin ollessa varsaa pykäämässä, toimi tämä ihana arabohaflinger sijaisratsuna yhdessä toisen arabiruunan kanssa. Meillä oli sen yhden vuoden ajan tunnilla jopa keskinäinen sopimus toisen ratsastajan kanssa, että mulla on optio estetunteihin ja sillä toisella koulutunteihin (terkkuja I jos luet tätä!) eli koska molemmat tykkää samasta ponista niin jaetaan se <3
Tuota ylläolevaa sopimusta muistelen tänäkin päivänä lämmöllä. Vaikka oltiin teinejä ja kaikkihan tietää sen teinien järisyttävän mustasukkaisuuden "omista" poneistaan ja hevosistaan, niin meille oli alusta asti selvää, että molemmille riittää ihanasta ponista ja me vielä kannustettiin toisiamme sen kanssa. "Hei vähän sä hyppäsit tänään sillä hyvin", "liikkupas se makeesti koulutunnilla tänään".
Mutta se ensimmäinen putoaminen tältä ponilta (hups, paljastin vahingossa että niitä on siis muitakin, heh) oli estetunnilla. Mä muistan tän varmaan ikuisesti! Me hypättiin innaria kentällä ja oltiin tultu tehtävä jo useamman kerran ilman ongelmia. Tälläkin kyseisellä kerralla ei itse tehtävässä ollut mitään sen suurempaa sanottavaa ja viimeisen esteen jälkeen kumarruin taputtamaan ponia kiitokseksi. Samalla hetkellä kun käsi kosketti kaulaa niin perä lensi niin per...julmetusti. Taisin kaksi ensimmäistä pysyä kyydissä, mutta kolmannella tuli se "nyt sää lähdet sieltä" -pukki. Muistan että opettajakin sanoi siinä nauraen, että "mitä sä siellä teet?" kun syljeskelin hölmistyneenä hiekkaa maassa istuen. Sanoi vähän yllättyneensä, kun ratsukko suorittaa tehtävän sujuvasti ja hän kääntyy katsomaan seuraavaa ratsukkoa ja samantien se tehtävän suorittanut poni karauttaa kauheeta pukkilaukkaa ilman ratsastajaa ohitse.
En mä tänäpäivänäkään keksi mitään syytä sille, miks mä sain lähtöpassit. Sain kuitenkin. Jospa se oli pikku muistutus ponilta, että pidäpäs jalat maassa vaikka tehtävä tänään sujuukin. Nimittäin teineillähän varsinkin voi joskus lähteä vähän hanskasta... Tai ainakin itselläni saattoi silloin ;) Eikä siinä mitään, kun oli hetki tilanteelle naurettu, niin takaisin selkään ja tunti loppuun. Eikä ongelmia ollut lopputunninkaan aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti