Tässä tapauksessa ratsuna oli mun oma rakas turvaheppani. Turvaheppakin on pohjimmillaan ihan tavallinen hevonen. Hevonen, jolla on pakovietti.
Kun jälkeenpäin tätä asiaa silloin kelasin, tajusin, että ihan ensimmäinen vaikuttava asia tässä oli se, että olin juuri ostanut hevosen enkä näinollen tuntenut sitä vielä perinpohjaisesti. Se oli vielä käyttöönsä nähden liian suurella väkirehumäärällä, vaikka sitä olin jo vähentänyt tuntsariajasta.
Ulkona oli syys/talvimyrsky. Erittäin kova tuuli, maa jäässä, mutta ei lunta. Oli ilta ja pimeää. Tallin ulkoalueen valaistus puutteellinen (siinä oli valo, mutta olisi saanut olla useampi). Joten olosuhteet olivat hankalat. Olin kuitenkin ajatellut nopeasti liikuttaa hevoseni kentällä, koska tiesin ettei nämä olosuhteet juuri tälläisinä sitä hetkauta.
Mutta en ottanut lukuun pressuja ja muita hyvin äänekkäitä elementtejä pihapiirissä...
Nousin tavalliseen tapaa selkään, mutta samalla hetkellä kun nousin jalustimen varaan ehtimättä vielä heilauttaa jalkaa toiselle puolelle, tuli raju tuulenpuuska. Ilmeisesti se oli joku niistä pressuista, mikä pamahti todella kovaa ja tietenkin hevosen takanapäin. Joten minunkin turvaratsuni loikkasi jättihypyn eteenpäin ja pyörähti ympäri katsomaan mikä sieltä tulee. Ei liene vaikea arvata, etten koskaan tavoittanut satulaa siinä selkäännousussa. Sitävastoin mätkähdin jäiseen maahaan suoraan selälleni, tai oikeastaan alaselkä edellä.
Ajan kanssa opin säätelemään hevoseni väkirehumäärää juuri niin, että se oli sopiva hoitajien liikutukseen ja yleiskäyttöön, mutta kun halusin hevoseen lisää potkua esim. tunnille, niin tiesin tasan tarkkaan mitä ja paljonko sille lisätä sen mukaan paljonko sitä potkua halusin. Välillä halusin vähemmän, välillä enemmän ja joskus maksimaalisesti. Mutta ylläolevassa tilanteessa väkirehumäärä oli aivan liian suuri hevosen vähentyneeseen työskentelymäärään ja positiiviseen suuntaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen (tuntiratsusta yksityiseksi, joka piristi sitä rutkasti, vaikka olikin vakavasti aneeminen ostohetkellä ja jälkeenpäin diagnosoitiin vielä interstitielli pneumonia eli keuhkon välikudoksen paksuuntuma, joka vaikutti hevosen loppuelämän liikkumiseen).
Olosuhteet ja ympäristötekijät olivat haastavat, ehkä jopa turhan haastavat. Tässä kohtaa olisi ehkä voinut pitää hevosella vapaapäivän ja ottaa väkirehut kokonaan pois, koska se oli kuitenkin tarhaillut useamman tunnin päivän aikana. Fiksu olisi ennakoinut tämän jo aamulla, kun uutisissa puhuttiin myrskyn saapumisesta.
Ja vaikka olisi kaikkia olosuhteita uhmaten lähtenytkin ratsastamaan, niin hevosen sijoittaminen selkäännousussa niin, että lepattavat ja pamahtelevat objektit jäävät hevosen taakse, oli täysin käsittämätöntä. Näin jälkikäteen ajateltuna. Sitä vaan luotti sokeasti, vaikkei sitä koskaan pitäisi tehdä.
Valaistukseen en olisi pystynyt vaikuttamaan, enkä myöskään hämärään ilta-aikaan, paitsi jättämällä menemättä ja antamalla sen vaparin hevoselle.
Tässä keississä siis oli mukana monen tekijän yhteissumma, mutta jotain hyvää asiassa nähdäkseni, se opetti itseni tekemään parempia ratkaisuja. Ja muistutti siitä, että vaikka hevonen olisi kuinka turvallinen ja luotettava, niin se on kuitenkin pohjimmiltaan vieläkin hevonen. Toki täytyy tunnustus antaa tässä vielä hevoselle siitä, että heikompihermoinen olisi häipynyt kokonaan paikalta. Tämä ei sitä tehnyt. Se pelästyi ja kääntyi katsomaan mikä se oli. Tiedän lukemattomia hevosia, jotka olisivat poistuneet paikalta kuin rusakko makuulta taakseen vilkaisematta.
Ai niin, kuinka tilanteessa sitten kävi. Ratsastaminen jäi sinä päivänä julmettoman alaselkäkivun vuoksi ja jouduin käymään kuvauttamassa lannerankani terveyskeskuksessa, kun ne epäili että siellä on tapahtunut enemmänkin jotain. Mutta ei sitten kuitenkaan ollut. Päivien kuluessa kipu lieventyi. (Tosin hevosen selässä olin jo kahden päivän päästä kun en malttanut pysyä poissa. Järjetön kipu, mutta pakko päästä... Aina ei kannattaisi olla yhtä kovapäinen!). Heppa tosin liikutettiin muiden toimesta tuona myrskypäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti