Työharjoittelun ehdottomasti parasta antia ovat olleet vanhat tutut asiakkaat, joita en ole kevään tai kesän jälkeen nähnyt. Erityisissä ihmisissä on se mahtava puoli, että sieltä tunteet tulevat todella aitoina ja vilpittöminä. Ne ei feikkaa, yritä miellyttää tai lieventele tunteitaan. Ne näyttää myös jos eivät pidä. Ja on ollut mukava nähdä sitä silmien kirkastumista, kun on tavattu pitkästä aikaa. Ne muistaa! Ja jokainen on ollut iloinen nähdessä. (Toistaiseksi... ;) )
Yhden koulutehtävän olen kerennyt tekemään, tosin se on puhtaaksikirjoitusta vaille valmis. Ja seuraavat pari viikkoa joudun keskittymään valmistelemaan yhtä kokemusasiantuntijaurakkaa, joten kouluhommia tehdään jos keretään. Lähinnä ajattelin nyt alkuun keskittyä koulutehtävissä tuntienpidon seurantaan, jotta pääsen sen jälkeen aloittamaan tuntienpitotehtävän. Ensin seurataan ammattilaisia työssään ja sitten koitetaan itse perässä. Näin mä sen olen ajatellut.
Ratsastaakin pitäisi. Kuulemma mahdollisimman paljon. Kyllä mä sen omalla maalaisjärjellänikin tajuan. Toisaalta se on kivaa, toisaalta aivan kamalaa. Huvittais ja ei huvittais samaan aikaan. Mutta olen sen ajatellut niin, että kun opin tuntemaan kuinka kroppa ja raajat toimii, niin voi ratsastuskokemuksetkin parantua. Olen vähän ajatellut kysellä vanhoilta heppakavereilta, josko niiltä irtoisi lainaan joku suht helppo ratsu (tai ratsut), että ottais sellaisen parin viikon intensiivin. Joka päivä selkään ilman selityksiä. Luulen, että se toimisi paremmin kuin kerran viikossa könöttely. (Jos tunnistit itsesi ja hevosesi, niin paiskaa viestillä!)
(I feel you!!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti