tiistai 20. lokakuuta 2015

Kokemusasiantuntijana

  Räkä alkaa pikkuhiljaa vähenemään, mutta yskä vielä vaivaa. Flunssan lusiminen loppusuoralla. Toivottavasti. MS-taudissa pahenemisvaiheen monesti laukaisee jokin infektio, ja sitä aina jossain syvällä sisimmässäni pelkäänkin, vaikka viimeiset vuodet ovat osoittaneet pelon turhaksi. Toistaiseksi. Nimittäin joskus se pahis vielä tulee. Jonkin asteisena pessimistina voisin sanoa, että tulee ja rytinällä kun seuraavan kerran aktivoituu.


  En kuitenkaan koe olevani täysin iskussa vielä. Siitä huolimatta ahkeroin eilen urakalla. Normaalin työharjoittelupäivän, ja sitä ennen yhden kokemusasiantuntijakeikan. Tämä oli mun ensimmäinen (lue rivien välistä - toivon siis, ettei viimeinen!) kokemusasiantuntijakokemus MS-taudin osalta ja omasta mielestäni klaarasin sen hyvin läpi. Ja vaikka oma tuntemus olisikin mitä hyvänsä, niin palaute kertoi kaiken: eräs osallistuja poistui samaan aikaan tilaisuudesta kuin itse, ja sanoi mennessään että "kiitos kun tulit, se oli päivän parasta antia".

  Se lämmitti. Mun on vaikea olla tyytyväinen omaan toimintaani. Olen entinen perfektionisti ja jossain pinnan alla kytee vielä jäänteitä siitä. Jäin töihin ajellessani miettimään, mikä erityisesti onnistui omassa puheenvuorossa. Ehkä se on se vilpitön rehellisyys, jolla avaan elämääni? Kohtaan ja annan toistenkin kohdata hyvinkin henkilökohtaisia asioita näissä tilaisuuksissa (uskokaa tai älkää, mutta tosielämässä en päästä ihmisiä tekemisiin näiden asioiden kanssa. Paitsi joissain asioissa ms-ystäviäni, koska he tietävät mistä puhutaan).


  Ehkä seminaarista tuli sen verran hyvä flow päälle, että se huomaamatta jatkui vielä töissäkin. Ensimmäinen asiakas, jännityksestä ja pelosta jäykkänä kammettiin hevosen selkään. Käski useasti, että pidätte sitten kiinni, hän ei irrota satulasta otettaan ja hän tulee putoamaan täältä. Lopputunnista selässä istui huomattavasti rennompana ja hyväntuulisena ratsastaja, joka oli "ratsastanut yhdellä kädellä" (eli pitäen välillä vain toisella kädellä satulasta kiinni) ja oli ylpeä itsestään noustessaan lievästi kevyttä istuntaa muistuttavaan asentoon satulassa. Ja hymyili kuin naantalin aurinko.

 Myöhemmin saatiin kollegan kanssa tsempattua eräs asiakas niin keskittyneeksi omaan tekemiseen ja ympärillä tapahtuvaan asiaan, että oltiin molemmat vähän hämmästyneitä koko tilanteesta jälkeenpäin. Musta me ollaan hyvä työpari. Mulla on enemmän hevoskokemusta, Kirsillä ihmiskokemusta, joten täydennetään sopivasti toistemme puutteita.

  Raskas, mutta antoisa päivä. Näillä fiiliksillä kotona koppaan maate:



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hae tästä blogista

Suositut tekstit