maanantai 22. toukokuuta 2017

Vammautumisen psyykkinen vaikutus

  Viikonloppuna sain taas muistutuksen MS-taudista ja sen vaikutuksesta itseeni. Voisi kuvitella, että seitsemän diagnoosivuoden + kahden oireiluvuoden jälkeen sitä alkaisi olla jotakuinkin sujut sairautensa kanssa. Minä olen elänyt ensimmäiset 29 vuotta ns. terveenä, joten en osaa hypätä syntymästään saakka vammautuneena olleen kenkiin. Mutta osaan vähän kuvitella sitä, miltä tuntuu vaihtaa "terve" elämä "sairaaseen" elämään.

  Sairastumisen/vammautumisen psyykkistä vaikutusta ei voi kuvitellakaan kuin ihminen, joka on sen käynyt itse läpi. Toisilla prosessi on helpompi, toisilla mahdollisimman kivisen tien takana. Toivon kuitenkin jokaiselta, ettei prosessia vähätellä. Sairastuminen on aina kriisi ja heilauttaa psyykettä vähintään hetkellisesti. Mua suuresti sieppaa joskus vertaistukiryhmissä, kun vastadiagnosoitujen psyykkistä kipuilua vähätellään. Sairastuminen (tai vammautuminen) pitää surra pois, tai siihen voi jäädä jumiin vuosikausiksi. Minä ainakin omalla kokemuksella väitän, että kriisit on käsiteltävä tai se käsittely vaanii aina kulman takana hyökätäkseen sopivalla hetkellä kimppuun.

                                    http://dustanwoodhouse.ca/slap-face-cdns

 Sain viikonloppuna avarista naamalleni. Taekwon-don vyökokeet, joihin menin muutenkin vajaalla itseluottamuksella. Olosuhteet olivat täysin itseäni vastaan; ensimmäiset lämpimät viikot ovat aina vaikeimmat eikä fyysinen urheilusuoritus lämmössä todellakaan helli meikäläistä.

  Se oli pelkkää tuskaa ja pahaa oloa. Fyysinen jaksaminen oli alhaalla, samoin kognitiivinen suoriutuminen. Takkusin niin paljon, että luulen saaneeni natsan säälistä... Sain kuitenkin ja se kai on pääasia, mutten voi sanoa olevani millään lailla tyytyväinen viikonlopun suoritukseen.

  Arvatkaa mikä siinä harmittaa eniten? Se, että ilman lämmön epäsuotuisaa vaikutusta mun olisi pitänyt suoriutua kohtuullisen hyvinkin. Fysiikkaosuuden normaalioloissa jaksan ilman ongelmia, osaan kaikki tekniikat joita kysyttiin. Jos nyt saan osoittaa syyttävän sormen sinne mihin se kuuluu, niin ulkoisten olosuhteiden vaikutuksesta jouduin alisuoriutumaan rajusti. Kyllä, JOUDUIN! Minä en ole valinnut itselleni termostaatin rikkoutumista. Se on jotain, joka on sairauden myötä tullut elämään. Ainoan plusmerkkisen annan itselleni siitä, että taistelin loppuun asti, vaikka sadasti teki mieli keskeyttää koko paska.

  Kotona selasin surkeuden vallassa ulkomaisia nettisivuja kunnon viilennysliivien osalta, mutta hinnat ovat sen verran korkealla (tai ei toimitusta Suomeen) että se jää odottamaan aikoja parempia. Löysin myös viilentävät ohuet käsineet ja jotkut jalkahärpäkkeet, joita mietin ottelusuojien alle tulevaisuudessa. En tiedä kuinka toimisivat, mutta kannattanee kokeilla. Käsineitä voisi ehkä käyttää ratsastaessakin ratsihanskojen alla. Mulla oli oma viilennysliivini mukana - oikein pakkasen kautta kylmälaukussa, mutta h-hetkellä se oli jo niin lämmin, ettei siitä ollut mitään hyötyä enää. En voi siis kokemuksen perusteella suositella näitä EVAPORATIVE - liivejä (joiden teho perustuu siis vedessä kasteluun). Patruunallinen/kylmäpussillinen lienee parempi vaihtoehto. Tämä huomioksi niille, jotka harkitsevat ostamista!

  Kuitenkin loppupeleissä omaa psyykkistä eteenpäinmenoa kuvaa se, etten jäänyt moneksi päiväksi kiinni pettymykseen ja katkeruuteen. Sitä kesti sen päivän, kunnes annoin itselleni luvan olla "sairauden runtelema" ja ottaa asia sellaisenaan kuin se on. Tällä kertaa osui harvinaisen huono päivä, ehkä ensi kerralla tulee mahdollisimman hyvä päivä. Tämä nyt vaan on päivästä riippuvaista enkä voi sille mitään. Helpommalla pääsee kun ottaa asiat sellaisenaan kuin ne on ja yrittää vaan jatkaa sitkeästi eteenpäin.


  Mestari sanoi hyvin yksissä treeneissä, että jokaisella lihasvoima kasvaa harjoittelun myötä. Toisilla hitaampaa, toisilla nopeampaa, mutta jokaisella se kasvaa rajoitteista huolimatta. Eikä kysymys ole siitä kuka pääsee maaliin ensimmäisenä. Taekwon-do on saanut aikaan todella paljon hyvää (sekä fyysisesti, psyykkisesti että sosiaalisesti) tämän noin puolentoista vuoden harjoittelun aikana. Ei sillä ole väliä mikä se vyön väri on, vaan sillä että uskon pysyväni pidempään toimintakykyisenä taekwon-don myötä. Ei sillä ole loppupeleissä väliä, etten pysy rivitekniikassa mukana nopeatempoisuuden vuoksi. Aivoilla on kyky korjata itseään jonkin verran, jota on selvästi omassa kupolissani tapahtunut. Jossain kohtaa se raja tulee vastaan, ja kun se tulee, niin on sopeuduttava siihen.

  Sama ratsastuksessa. Mennään eteenpäin niin kauan kuin fysiikka ja psyykkiset kyvyt antavat periksi. Kun raja tulee vastaan, jäädään siihen ja ylläpidetään sitä. Jos kesken matkan tulee kriisejä, niin käsitellään ja surraan ne pois, jotta päästään taas jatkamaan matkaa. Vaikka se kuopasta nouseminen voi joskus kestää pitkäänkin ja sinne samaan kuoppaan voi pudota reunalta useasti takaisin, niin jonain päivänä matka jatkuu.


2 kommenttia: