Psykologisesti koin tunnilla tärkeän ja huojentavan huomion. Jännitin taas sitä, kuinka mun pääkoppa pystyy vastaanottamaan ilman korvanappia yhden tietyn opettajan ohjeet, kun useampi huutaa omalla urallaan samanaikaisesti omiaan. Ihminen hakee luonnostaan tuttua ja turvallista. Mulle se oli Tyttelin ääni. Menneisyydestä tuttu vuosien ajan. Mä poimin vain ja ainoastaan sen. Ainoastaan välikäyntien aikana kun ei tarvinnut keskittyä tekemiseen, nappailin muiden opettajien komentoja. Tämän kokeminen poistaa stressiä tulevilta tunneilta *peukku*.
Kuitenkin kaikkein huojentavin asia huomata oli se, että kotiläksyt (joita kyllä periaatteessa ei koskaan annettukaan) oli tehty. Ensimmäistä kertaa sitten Harmoniatallin minut huomioitiin vammaisratsastajana. Toisaalta haluan olla mahdollisimman tasavertainen muiden kanssa, mutta toisaalta haluan kuitenkin että rajoitteeni ja vaikeuteni on tiedossa ja niihin kiinnitetään tarvittava huomio. Omalla kohdalla tämän haastavuus tulee siinä, että en ulkoisesti näytä vammaisratsastajalta (vs. esimerkiksi alaraajahalvaantunut), mutta kärsin kuitenkin monista ratsastamista hankaloittavista oireista ja asioista.
Tytsä teki ihan oikeita havaintoja ja tykkäsin siitä, että niistä vielä kysyttiin. Tuli tunne, että joku ihan oikeasti välittää ja pyrkii saamaan oppilaastaan otteen, jotta pystyy tarjoamaan parhaan mahdollisen oppimiskokemuksen. Nyt mun listalla on kaksi ratsastuksenopettajaa, joita pystyn lämpimästi suosittelemaan vammaisratsastajalle, jonka tarkoituksena on nimenomaan saada ratsastustunneista irti mahdollisimman paljon omien rajoitteidensa puitteissa.
Lopuksi vielä vähän omasta ratsastamisesta. Rudin kanssa huomasin kristallinkirkkaasti sen, että tällä hetkellä pystyn ratsastamaan omalla tasollani vain käynnissä. Melko mieltäylentävää, eikö...? Kun askellaji vaihtuu raviin tai laukkaan, alkaa pelkkä selviytymiskamppailu. Hallinta omaan itseen ja hevoseen häipyy samantien. Pystyn kyllä tekemään tarvittavan tehtävän, mutta siihen se sitten jääkin. Sellainen kauniisti liikkuva hevonen ja kauniisti ratsastava kuski on täysin utopistinen mielikuva! Käynnin osalta olin ihan tyytyväinen Rudiin; se liikkui kohtuullisen kivasti eteenpäin, polki takaa ja oli oikeinpäinkin. *Pufff* se kaikki hävisi kuin tuhka tuuleen kun askellaji vaihtui.
Tästä itseasiassa sain ajatuksen kilpailuja koskien. Mähän voisin hyvin aloittaa harkkakilpailujen ulkopuolella ratsastamalla käyntiluokan (I) radan. Kävisin ensin hakemassa yhden "onnistuneemman" kokemuksen eikä suoraan täräytä märkää rättiä naamalle vaikeammassa (V) laukkaluokassa. Pehmeä lasku sekä fyysisesti että psyykkisesti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti